hiljainen avunpyyntö

selvisin sentään joulunpyhistä. mut uudestavuodesta en ole niinkään varma. oon niin ahdistunut ja levoton ettei tästä kirjottamisestakaan meinaa tulla mitään. päivät menee siinä kun kuuntelen kellon tikitystä ja kun sydän lyö nopeaan tahtiin. en tiedä enää kuinka kauan jaksan.

ja mä haluaisin jopa tällä kertaa apua. olisiko kellään pienintäkään vinkkiä mitä voin tehdä?

niin alas oon vajonnut

mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa

järkyttävät paineet siitä että pitäis jaksaa. nyt on joululoma, en mä voi tappaa itseäni nyt. ei, sä teet sen vielä.

kuole kuole kuole kuole oot arvoton ja ruma ja läski kuole pois

mitä tää olo oikeesti on? ahdistaa ahdistaa ahdistaa, ahdistaa olla tekemättä mitään, ahdistaa tehdä yhtään mitään. miten tässä oikein pitäis olla?

eilen oli jouluaatto. ahdisti. "onko kaikki hyvin?" äiti varmisti. on on. ja mä käperryn uudestaan sohvannurkkaan. ja tämä ruuan määrä. mä lihon niin helvetisti. en kestä ajatusta. liikaa suklaata. liikaa kaikkea.

päässä pyörii samat ajatukset jatkuvalla syötöllä.
kuten se sama, ihana, tuttu ja turvallinen ajatus.
itsemurha.

it's the start of the end

ei tää olo mihinkään helpota. oon päättäny etten tartu terään ennen joulua, vaikka haluankin. ja en muista edes milloin olisin viimeksi viiltänyt pahan olon takia. mä vaan nautin siitä muuten. saan tyydytystä kun katson veren valuvan. mä rakastan sitä. ja jotain mitä rakastan, pidetään vääränä. ja mä olen lihonut. en oo käynyt vaa'alla mutta kyllähän sen nyt näkee. häpeän itseäni.

sä käsket mua tappamaan itteni ennen joululoman loppua. mä haluan totella sua, vaikka samalla myös pitää puoleni, hoitaa asiat kuntoon, antaa aikaa itelleni ja parantua. mutta sä olet mua vahvempi. en uskalla väittää vastaan. mun on pakko totella sua.

tää on lopun alku. mä tunnen sen.

untitled #3

tää sama epämääräinen ahdistava olo on jatkunut jo monta viikkoa enkä tiiä mitä mun pitäis tehdä. yhtä aikaa on levoton olo mutten koe olevani kykeneväinen tekemään mitään. ahdistaa jatkuvasti. väsyttää. voisipa vain nukkua. vaikka ikuisesti.

musta tuntuu itsekkäältä. en ajattele muita ennen kuin teen päätöksiä. oon pahoillani et musta ei ole kestämään tällaista. mun elämä ei ole paskaa, mutta mä olen. ja tää olo. miksei tää helpota. mä en tee täällä enää yhtään mitään. rasitan maailmaa jo pelkällä olemassaolollani.

mä en tiedä myöskään mitä tässä pitäisi tehdä tai tapahtua että kaikki olisi hyvin. en näe mitään ulkoista tekijää tähän. mun ongelmille ei ole yhtä tiettyä selkeää syytä. mutta silti.

auttakaa mua. joku.
mä olen neuvoton.

se vie mukanaan

haaveilen henkeni riistämisestä harva se päivä mutta tajusin että kyllä mä kuolemaa pelkäänkin. lähinnä sitä että joku kävelee vastaan ja yhtäkkiä ampuu mut. tai kun näen kauppakeskuksessa hämärän näköisen tyypin kantamassa jotain, ajattelen heti että sillä on pommi ja kohta se räjähtää. kaikki mun ympärillä kuolee. tekee mieli sanoa että lähdetään pois. halusin juosta. mut miks?

en ymmärrä miten voi olla niin mahdotonta lähteä kotoa pois. vaikka se olisi jotain kivaa, jään silti mieluummin kotiin. kouluun meneminen ahdistaa reilusti enemmän mutta niin myös kotona oleminen. mitä mun oikein pitäisi tehdä? mikään ei tunnu oikealta.

ensi viikolla? ei. joulun jälkeen? ei. no entäs uudenvuoden jälkeen? vaikka se kuudes päivä tammikuuta, olis jopa vuosipäivä yhdestä itsemurhayrityksestä. ehkä. en mä tiedä. jokin mua estää. mut kun en jaksa. oon lopussa.

miten mä selviän joulun yli?

how do i stay strong if i've always been weak?

aamulla torkutan puoli tuntia. pääsen lopulta istumaan ja yritän pakottaa itteni nousemaan. kyyneleet nousee silmiin ja sydän hakkaa. en päässyt ylös. ja taas saan kuulla vihaisia kommentteja. miksi mua pitää rangaista siitä että mun mieli rankaisee mua?

mä syön ja syön ja lihon silmissä. tuotan pahaa oloa tahallisesti. mikä tahansa itsetuhoinen kelpaa mulle. yksi tupakkakin on parempi kuin ei yhtään. ihan kuin tää olisi jotain kilpailua. mutta ketä vastaan? ja miksi?

tällaisina päivinä en jaksa välittää vaikka joku jäisikin itkemään. anteeksi että olen niin itsekeskeinen paska. mutta mulla on suunnitelma. te ette voi estää, mutta te voitte lykätä sitä. joka päivä mä toistan että ei, ei vielä tänään. mutta joskus ajattelen että miksei just nyt?

ollaan täällä nyt vielä hetki.
mut mä luovutan.

pelasta minut jos sinulla on aikaa

tästä ei tuu mitään.
mä vaan itken ja tärisen. revin ihoani ja katson kun veri pakenee. en mä edes haluaisi, mutta kun mua käsketään.

miten mä kerron ihmisille että mä en jaksa? haluan löytää jonkun keinon ulos tästä ilman että mun tarvis tappaa itteäni. yrittäkää ymmärtää, tää vaan on niin saatanan vaikeeta. mä yritän ihan tosissani. mä haluan selvitä, vaikka se vaatis mitä. ensin mä haluan silti tuhota itseäni, ihan sama kunhan en luovuta lopullisesti. se ei oo mahdotonta vaikka tuntuu siltä.

mut mä en silti pysty tähän.
en mä pysty juoksemaan itseäni karkuun.
tää on liikaa.
ja taas mä vajoan pinnan alle.

how long before i'm just a memory?

viillä
viillä
viillä
ole nyt niin kiltti

hyvä on, sä saat tahtosi läpi. silti mikään ei riitä sulle. en voi tehdä mitään tarpeeksi pahaa itelleni mistä ei henki lähtisi. ja toistan itelleni etten mä voikaan sellasta tehdä.

vaikka ilmeisesti pitäisi. kuolema tuntuu niin turvalliselta. nukkuisin vaan. silti joku mun päässä huutaa etten saa tehdä sitä. okei. mä elän. toistaiseksi.

mut tää olo. mulla on jatkuva henkinen paha olo, vaikka mieliala olisi korkealla, ahdistaa silti. tää ei ole normaalia ahdistusta. tää on samantapaista kuin mun ensimmäisellä osastojaksolla. ja voin sanoa, että se olo oli kamalinta mitä mulle ikinä on tapahtunut.

koulunkäynti, työnteko, itsestään huolehtiminenkin on mahdotonta. suuret elämänmuutokset on liikaa. tai no, pienetkin. en mä jaksa enää edes selittää. tää on niin toivotonta. en pysy kärryillä kaikesta mitä tapahtuu. mut se on täysin mun oma vika.

mä olen kuin tulipalo. kun kaikki alkoi, olis pitäny sillon jo puuttua tähän. se kasvaa, kun aika kuluu, tuhoten kaiken edetessään. mitä kauemmin odottaa, sitä vaikeampaa tilanne on saada tilanne hallintaan ja korjata tuhot. lopulta tämä huomataan ja apua hälytetään paikalle. pahimmasta vaaratilanteesta selvittiin, mutta jotain jää huomaamatta, hetken luultiin kaiken olevan hyvin kunnes liekit roihahtavat jälleen. kun erehdytään ja luotetaan siihen että tämä on ohi, on jo myöhäistä. pelkät rauniot on jäljellä, sitä ei saada enää ikinä entiselleen. kaikki jäljelle jäänyt poistetaan, puretaan pois. jäljelle jää vain tyhjää.

mua pelottaa mitä tulee tapahtumaan. toivon ettei kukaan kysyisi, pärjäänkö mä. en halua valehdella.

mä niin vihaan tuota ihmistä joka katsoo mua takaisin kun katson peiliin.

enkä mä jaksais edes satuttaa. oon liian väsynyt mihinkään.

yöhön pakenen

mut siirrettiin vuorokaudeks toiselle osastolle, kun tää missä oon nyt, on kiinni huomiseen asti. täällä tapahtuu paljon enemmän. pelottaa, mutta tiiän olevani turvassa. pääsen sitä paitsi aamulla päivälomalle kotiin, jes! perhe on ottanut kaiken hyvin vastaan. sisko sai just kuulla ihania uutisia. ihmiset osoittaa välittävänsä musta. kiitos heille, ja kaikille jotka ovat olleet tätäkin kautta yhteydessä! yksin en olisi selvinnyt tähän asti. <3

mutta... mä näen viiltoja. verisiä lakanoita. mut en omia. ja taas mua ahdistaa. käännän tänkin itteeni, tunnen epäonnistumista. miks mä en oo painanu terää ihooni pitkään aikaan? miks mä en oo saanu ikinä noin syviä? noita helvetin naarmuja vaan. mä haluan viiltää. mä teen sen kun saan mahdollisuuden.

saan kuulla valitusta kun en syö. mutta mähän syön. tiistaina aamupalan jälkeen illalla kuppi kaakaota. keskiviikkona purkki jugurttia. eilen toinen jugurttipurkki ja puolikas pizza. ja sen jälkeen ajattelin etten syö enää ikinä. ahdistus nousi pilviin. oonhan mä syöny, ja tuun syömään kotona, miks valitatte?

joko jompikumpi vaaka on rikki tai sitten mun paino OLI pudonnut. viimeks kun olin käynyt kotona, ja sairaalavaa'alla keskiviikkoaamuna. eroa melkeen viisi kiloa. ja mulla kilahti. tämähän onnistuu! tajusin et pystyn olemaan syömättä, ja syöminen ahdistaa niin ettei pahemmin tee mielikään syödä. tähän sujuu paremmin kuin koskaan ennen.

tajuan myös että mun kädessähän on mustelmia. wow, en olis uskonu että tollasesta olis tullu mitään jälkiä. ja mä hymyilen taas itsekseni.

tunnen että mä pidän sisälläni jotain. voimaa tai sielua. en mä tiedä, kuulostaa tyhmältä. se kuitenkin käskee ja vaatii mua tekemään ja sanomaan asioita (tässä tapauksessa mitä tahansa itsetuhoista) mutta kun olis apua saatavilla tai mun pitäis olla muiden kanssa, se kieltää. nyt käyttäydyt normaalisti ja olet iloinen. siksi mä pidän ajatukset sisälläni, paha olo kerääntyy ja sitten ollaanki jo fucked up.

en mä tiedä. mun hoito ei kuulemma etene tällä menolla. kaiken pitäis lähteä musta itestäni. miksei mulla sitten oo energiaa eikä motivaatiota? no tietty koska mut on tarkoitettu kuolemaan nuorena. mun elämäntarina on kirjoitettu lyhyeksi.

-------

rakkaat äiti ja isä, ehkä alkaa jo olla aika myöntää että mä en ole niin hyvässä kunnossa kuin te luulette. tiedän, että te rakastatte ja haluatte auttaa mua tän kanssa, mutta ehkä vois olla hyvä että mä oikeasti päästäisin kaiken pahan mun sisältä ensiks. musta tuntuu vieläkin että salailen jotain, en tiedä vaan et mitä.
mä rakastan teitä, mutta antakaa mulle aikaa parantua, jooko?

mä haluaisin päästä tästä yli, ihan oikeasti. mut tää tulee viemään niin paljon aikaa, vaivaa, rahaa, vastoinkäymisiä, pettymyksiä, kyyneleitä ja uusia haasteita, etten mä ole enää varma.

onko musta siihen?

mä yritän tsempata itteeni täällä, hyvää viikonloppua rakkaat <3

nää siivet ei jaksaneet kantaa

mä istun täällä lattialla, nojaan patteriin. se on lämmin. haluan kotiin. en ollu taaskaan varautunut. kyllä mä tän osasin arvata mutta en mä vielä tänään ois halunnut.

itkettää. en syö, enkä juo, voisin näännyttää itteni kuoliaaks. päätä särkee ja on heikko olo, mutta ihan sama. anteeks, kun petyitte muhun, en voi tälle mitään. haluan pois täältä.

toivottavasti tää kaikki on vaan pahaa unta. kohta mä herään, eikö niin? mä en suostu uskomaan. tää ei oo totta.

tai sitten on.

lyhyesti sanottuna siis; osastolla ollaan. pitäkää itsestänne huolta rakkaat <3

nyt yksi minuutti voi kaiken ihan täysin kadottaa

On paljon tasoja vielä meidän edessä
vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä
tää kaikki ei oo meidän käsissä

Tuhon kynsissä on, aikamme sieluton
mutta lupaan että huominen
on joskus monen vuoden takainen

Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää
on ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa
jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
ei muistojen päälle kultakerrosta saa
hymyile tai itket kuinka vaan
ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

mulla on uskomattoman paha olla. pelkään satuttavani muita. ihan oikeesti, ei sillä että mulla olisi mitään ajatuksia asiaan liittyen mut en vaan kykene ajattelemaan, mitä teen tai sanon. ainut ihminen jota saan satuttaa (...ja pitäis) olen minä itse. en kestäis sitä jos satuttaisin muita. pitäis siis laittaa vaan se terä laulamaan ennen kuin purkaan tätä kehenkään muuhun. mutta en mä jaksa. pelaaminenkaan ei oo enää niin lohduttavaa. enkä mä jaksa ees tappaa itteeni. laiska idiootti. tahdon vaan pois. mulle sanottiin yks päivä vitsillä että "tiiäks mikä näyttäis hyvältä sun päälläs? no kolme metriä multaa." oikeessa olet. ja tää ei ollut vitsi mulle. haluan kauas pois, mun isoisoäitien luokse. ei tarvis enää tehdä mitään. ajatella mitään. mua ei enää olis. kaikki jatkais vaan elämäänsä. mitään suurta ei olis tapahtunut.

ehkä nuo opettajatkin alkaa huomata. sulla on paljon rästitehtäviä. aiotko tehdä nämä? en. alkujaksosta sulla meni tosi hyvin, mitä on tapahtunut? onko kaikki hyvin? näytänkö mä siltä? ota nää tehtävät nyt ylös ja teet ne niin pääset kurssista läpi. et kai sä nollaa halua? haluan. ei kiinnosta. anteeksi että olen näin kylmä ja sydämetön.

en mä haluais tappaa itteni tän olon takia. tähän voi saada apua ja se voi helpottaa. mut mikään ei helpota siihen että mä oon näin paha ihminen. kaikki kuitenkin haluu mun kuolevan, vaikkei ne sitä sanoiskaan ääneen. vaikka ne väittäis muuta. voin tehdä sen palveluksen niille.

en enää halua kuolla.
mun täytyy kuolla.

what doesn't destroy you leaves you broken instead

oli pakko kertoa. jokin mun sisällä sanoi, että ei, et kerro. sun suunnitelmas menee pilalle. joo, niin meni. tyylikkäästi. oon säälittävä, mutta ei kai silläkään mitään väliä enää ole. annoin sanojen vaan tulla suusta ulos. en ees miettiny mitä sanoin. olo sentään helpotti, olin koko illan täynnä parantumisen iloa. tosin arvatkaa vaan oonko enää.

koulu ahdistaa niin paljon, etten meinaa saada unta. tai saan mä lopulta mutta se nukkumaan meneminen on inhottavaa. ei sen niin pitäis olla, nukkuminenhan on ihanaa? enkä mä jaksa laittautua. en meikkaa, en jaksa laittaa hiuksia. haluun olla näkymätön. ja sitten katoaisin täältä ilman että kukaan huomais, kukaan ei muistais mua. ihan kun mua ei olis koskaan ollutkaan. aikuiset haluaa tukea mua koulun kanssa, vaikkei ne tiedä miten koulussa oikeasti menee. mulla ei oo toivoakaan päästä mukaan, jollen tee tosissani töitä. en mä siihen pysty, anteeks. en halua jatkaa. mä lopetan tän koulun, sanoitte mitä tahansa.

tää sumu mun ympärillä ei tunnu lähtevän millään. haluun takaisin todellisuuteen, en jaksa elää niin etten tiedä, mitä tapahtuu. sanoinko mä oikeasti noin? näinkö mä unta? voinko herätä ja elää niin kuin normaalin 17-vuotiaan kuuluisi elää?

tunnen syyllisyyttä. oon aiheuttanut huolta monissa ihmisissä. niin moni haluaa auttaa. perhe, polin työntekijät, kuraattori. ja mä en suostu edes ottamaan apua vastaan. ja jos otan, tuntuu ettei se auta. ei kukaan voi auttaa mua. anteeks että olen taakka. ehkä mua ei vaan voida pelastaa.

tätä mä en voi enää uneksi muuttaa

koulussa oleminen ahdistaa mua päivä päivältä enemmän. muut haluais etten lopettais ja opettajat ei oo sanonu musta kuulemma mitään negatiivista. onko ne saatana sokeita vai mitä? älkää sanoko että oon oikealla alalla ja oon kykeneväinen tähän. ette usko sitä itsekään. kyllä mä sen itse tiedän millainen olen.

lähes kaikki fyysinen energia on kadoksissa. en jaksa nousta ylös tai aina edes syödä. se on mun tapauksessa aika huolestuttavaa, mutta ei se ruoka vaan mene alas samalla lailla kuin ennen. en jaksa ihmisiä. kaikki on mua parempia, ja mulle näytetään se myös. vihaan itteeni jo ihan tarpeeksi, ei tarvitse lisätä suolaa haavoihin, kiitos.

 

ihmiset haluaisi auttaa ja pitää mut elossa. miks mä en halua, missä on se motivaatio parempaan tulevaisuuteen? miksi mä eläisin kun ei tästä tuu mitään? mielummin kuolen kuin oon yhteiskunnan hylkiö, josta ei ole mihinkään. kyllä mä tiedän että en voi jäädä kotiin loppuiäkseni, mutta en pysty opiskelemaan. miksi en? no en vaan pysty. en tiedä. ahdistaa. joka sekunti.

ja ne lääkkeet. äiti löysi ne.
miksi mä vaan en voinut tehdä sitä?
tää kaikki vois olla ohi jo.

kerään rohkeutta vielä lisää.
mä pystyn siihen.
 

.

ei tänään sittenkään. en mä pysty.

oon loukussa tässä maailmassa. mulla ei ole pokkaa tappaa itteeni. enkä mä voi. mut vielä vähemmän mä voin elää.

missä mä olen ja kuka mä olen? mitä mä teen täällä? koska mä herään tästä painajaisesta? unta tää vaan on. vai onko?

mä teen sen vielä. en tänään mutta joku päivä.

ja ottakaa joku multa noi lääkkeet pois ennenkuin otan ne.

the night before death

vaikea uskoa että mä tosiaan oon tekemässä tätä. mutta mä olen. huomenna.

oon suunnitellut kaiken. melko tarkasti.

pelottaa. ja anteeksi kaikesta. älkää olko huolissanne, älkää tulko perässä.
because for me, everything's going to be alright.

and now i'm just waiting for the right moment

istun yksin ruokalassa, suljen kaikki muut pois.
antakaa mun olla yksin, en halua ketään seuraksi.
ruokailun jälkeen menen vessaan ja yritän oksentaa
mutta kun työnnän sormet kurkkuun muistot palaa mieleen
ja mä melkeen purskahdan itkuun

tuijotan peiliin ja puhun itelleni
"säälittävä paska"
haluan rikkoa peilin, yritän etsiä jotain terävää
menen viereiseen tilaan ja seison siinä muutaman minuutin ja tuijotan tyhjyyteen
ja palaan tunnille

en ihan oikeesti jaksa tätä koulua
en jaksa elää

sen pitäis olla lohduttavaa kun joku sanoo että "kaikki tulee järjestymään ja olo helpottuu vielä" mut se ahdistaakin mua vielä enemmän.
mä en halua. en halua elää. se on pelottavaa.

ihmiset kai tosissaan haluais auttaa mua mutta mä sanon vaan
älkää tuhlatko aikaanne muhun

miten olis se ens viikko? jos mä lähtisin? kauas pois. ikuisesti.

 

sekaisin

paljastin terveydenhoitajalle etten oo syöny seroquelia kohta kuukauteen. tahtoisin sanoa sen polillakin, mutta en tiedä. pelkään saavani apua, jos saankin asiat kuntoon. ei sen niin pitäisi mennä, eihän? en suostu ottamaan apua vastaan. äiti kysyy että miksen, mä vain naureskelen ja pyörittelen silmiäni. tajuatko sä että mun kuuluu kuolla?

en ihan ymmärrä kaikkea mitä tapahtuu. kyllä tää sitä elämää on, vaikka se onkin vaikeeta uskoa. miks käyttäydyn niin oudosti? koulussa tuntuu et oisin vetäny jotain mehua vahvempaa, oon tosi sosiaalinen ja äänekäs. provosoin muita, en jaksa välittää velvollisuuksista, lähen koulusta kesken päivän sanomatta sanaakaan. en mieti mitään mitä sanon tai teen, enkä jaksa välittääkään. ei tällainen ihminen ole minä.
alkaa pelottaa, teenkö jotain tyhmää. pelkään ihan tosissani että satutan jotakuta toista tai alan riehumaan julkisella paikalla. vaikka ei mulla nyt mitään mielitekoja niinkään ole mutta kun tää on niin arvaamatonta. saatan olla ihan normaali tyttö ja yhtäkkiä seuraavalla minuutilla kirjoittamassa jäähyväiskirjeitä ja laskemassa pillereitä. ja se kontrolli, se lähtee varmaan kohta. luulisin. kaikki paska tulee mun niskaan, niinkuin aina.

oon pahoillani etten vaan osaa enkä halua nähdä itteeni elossa muutaman vuoden päästä. ja uskon vieläkin siihen että pääsen katselemaan maailmaa ulkopuolisen silmin kun oon kuollut. mä voin nähdä kaikki mutta ne ei tiedä musta mitään, ja saan tietää maailman menoista eikä mun itse tarvitse elää siellä.
tiedän kyllä, ettei tuo ole totta. haluaisin vaan uskoa.

mikä mua vaivaa? mitä mun pitäisi tehdä?

mikä kerran on hajotettu, ei enää ikinä ole täysin ehjä

odotin salaa eläväni edes jouluun asti, kun ajattelin että saisin silloin ehkä jotain jota oon halunnut jo aika kauan. mutta sekin meni palasiksi tänään. mun sukulaisista (en ole varma kuka) pudotti mun kameran. ei se kokonaan hajonnut vielä ainakaan mutta en pysty uskomaan ettei se hajoaisi enempää, saati sitten kannattaako siihen mitään lisäosia ostaakaan. tiedän kuulostavani tosi lellityltä mutta kamera on mulle tärkee asia. ja ei se ite esine ehkä niinkään, kameroita saa aina uusia, vaan se henkinen kipu mikä siitä seurasi. jos oisin hajottanut esineen itse, ei siinä mitään. vaan kun sen teki joku muu, ja mulle sanotaan että se oli mun oma vika, kun jätin sen siihen. millä. vitun. perusteella? ihan oikeesti, oon todella herkillä muutenkin, ja kun sitten käy jotain tämäntapaista ja menetän hermot, mua haukutaan siitäkin. en osaa käyttäytyä kuulemma. anteeks, en osaa hillitä itseeni. lisää suolaa haavoihin vaan, kiitos.
niin paljon kun nuo väittääkin musta välittävänsä, ei ne osaa ymmärtää. ehkä me ollaan liian erilaisia. joo sori että en ole yhtä hyvä tytär kun noi kaksi muuta. niistä tuli kunnon ihmisiä, työkykyisiä ja kunnollisia, musta ei tullut. tuskinpa tämäkään on enää korjattavissa. ne haluaa kuitenkin musta eroon, oon varma siitä.

näemmä mun pitää valita, haluanko elää ja ilman tukiverkostoa. ei perhettä, täysin yksin. vai kuolla. en mä osaa päättää.

anteeksi myös jos joku tän luki. mun osalta tää päivä on vaan ollut niin syvältä, että mun on pakko purkautua. toivottavasti edes joku teistä olisi onnellinen tällä hetkellä.

some fear death, others pray for it

ajatukset ei jätä mua rauhaan edes unissa. yksi yö siirryin asteittain kohti kuolemaa, olin jossain korkealla ja tiputtauduin aina vähän alemmas. mun läheiset itki ja rukoili et en päästäis irti kun roikuin tyhjän päällä. en olisi halunnut pudota mutten tahtonut takaisin ylöskään. en halunnut elää. sen jälkeen heräsin.

tai sitten näen unia joissa joudun niin ahdistaviin tilanteisiin etten näe muuta ulospääsyä kuin itsemurha. ja ne tuntuu yllättävän todelliselta.

eilen pelasin lähemmäs 10 tuntia. mutta huomenna taas kouluun, siihen loppui sekin ilo. en pysty enää pakenemaan todellisuutta. tää ei onnistu, musta ei ole tähän.

mä en jaksa enää välittää vaikka kaikki meneekin päin helvettiä. enkä oo kertomassa kenellekään.

mä teen vielä lopun tästä kaikesta. odottakaa vaan.

päästä mut pois

nyt mä alan olla valmis. istun nyt autossa matkalla kotiin, siltä reissulta jonka piti olla viimeinen. kunpa se jäisikin viimeiseksi.

tekee niin pahaa tehdä tämä, mutta miten mä kerron niille, että mä en halua elää. kaikki pelottaa ja ahdistaa, elämän haasteet ja ongelmat on mulle liikaa. vaikka olisin terve en haluais ehkä siltikään. tai en mä tiedä.

en tiedä edes että millanen olis mun unelmaelämä. mikään juttu ei tunnu omalta. oon hukassa. se sentään on varmaa että haluun tulevaisuuden maan alla.

ei tainnut ollakaan se lääkkeen lopettaminen niin hyvä idea, kaikki ne oireet huomioonottaen. pitäiskö mun kertoo? ei, et kerro. sä keräät niitä vielä lisää ja otat ne. ja viimeks samanlaisesta tuli kauheet kuulustelut: missä ne lääkkeet nyt on? säästätkö sä niitä? tietääkö sun vanhemmat? lupasin kertoo, mutten koskaan kertonu. ja tottakai mä jatkoin sen syömistä. seroquel on niin totaalista kuraa, haluun siitä eroon. samoin itestäni.

välillä havahdun siitä että suunnittelen ittelleni tulevaisuutta. haluanko lapsia, miehen tai vaimon, missä asun... pitää herätä todellisuuteen. tajuatko sä vitun idiootti että sitä tulevaisuutta ei sulle tule?

miksen vaan saa tehdä sitä mikä on kaikella tavalla mulle oikein?

i wanna sing, i wanna shout, i wanna scream till the words dry out

syömisrytmi menee päin helvettiä. ja se, mitä mä syön. niin epäterveellistä paskaa mä tungen kurkustani alas että oksettaa. ihan kuin olisin lihonut viis kiloa tän päivän aikana. kamala turvotus. haluan oksentaa, mutta ei se mitään auta.

koulussa en yllätykseksi saa aikaan yhtään mitään. huomisen jälkeen (thank god) alkaa loma. oon kyllä sen tarpeessa. en kestäis opiskelua ainakaan tällä hetkellä. mutta mun luokka on mahtava, me nauretaan niin että sattuu eikä saada henkeä. tunnen jopa kuuluvani edes vähän porukkaan. mulla tulee ikävä noita idiootteja. ja aika montaa muutakin. en mä olis halunnu päätyy siihen ratkaisuun että vien oman henkeni, mutta en pysty elämään tällasena ja tän olon kanssa. olisin halunnut olla se tyttö joka pääsee yli kaikesta paskasta takaisin jaloilleen ja osaa elää lähes normaalia elämää, mutta ei. olenkin se luuseri joka kyllästyi yrittämään. älkää ottako mallia. ihmiset ovat olleet paljon sairaampia kuin minä ja silti ovat selvinneet. teidän pitää vaan itse haluta sitä, niin se on mahdollista.

mietin vaan kaikkea mitä en tuu näkemään enkä kokemaan. en tuu ikinä saamaan selville, oisko mun parhaat unelmat sittenkin toteutuneet. olisin voinut päästä käymään kaikkialla missä oon ikinä halunnut käydä. olisin voinut saada parempia ystäviä kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. tai löytänyt täydellisen kumppanin. tai saanut kivoimman työpaikan ikinä. olisin voinut olla onnellinen.

mutta en tuu ikinä tietämään. se on peruuttamatonta. se onni siirtyy ehkä jollekin muulle, mutta ehkä joku muu sen ansaitseekin. 

mutta te muut;

olette kaikki jollekin tärkeitä ja rakkaita.

pyydän, älkää ikinä päästäkö irti <3

i want to drown my sorrow

tulevaisuus ei oo mua varten.

älkää surko mua, eipähän tarvitse kantaa mustakaan huolta enää.

en saanu kerrottua.
"hyvin sulla menee" ne sanoi. muistakaa se mun hautajaisissa.

tää on vaan niin saatanan toivotonta. anteeks.

mulla on lokakuu aikaa valmistella tätä kaikkea.
marraskuussa se on ohi. kaikki vuosien tuska ja kärsimys.
marraskuu 2014 on se kuukaus jolloin tää tarina loppuu.

how do i stop this

aaa ahdistaa niin saatanasti.
sain tänään tietää tulevasta tapahtumasta joka sai muhun toivoa. mut se on tammikuussa, jaksanko mä odottaa?
onko mua sillon enää?

tärisen ja vapisen. mulla on myös kylmä mutta ei se pääosin siitä johdu. vatsassa tuntuu oudolle, varsinkin aamuisin huono olo ja ruoka ei maistu. johtuuko tää vaan siitä että lopetin seroquelin syömisen??

siitä koulumotivaatiosta jota mulla oli vielä toukokuussa pääsykokeissa, ei oo jäljellä enää tippaakaan. mut mun luokka on mahtava. se auttaa mua jaksamaan päivät loppuun asti.

musta tuntuu että menetän järkeni. menetän kohta kaiken kontrollin ja teen vastuuttomasti kaikkea tyhmää. mua pelottaa. en mä voi tälle mitään.

yritän raapia mun ihoa niin kovaa kun vaan pystyn mutta ei se toimi
mulla on lyhyet ja heikot kynnet. viillotkin häviää parissa päivässä.
ethän sä edes yritä hahahah vitun paska
kaikki vihaa sua

perjantaina hoitoneuvottelu. haluanko mä kertoa? sanoa lääkärille suoraan ettei mulla mene hyvin. en mä tiedä. pelkään sitäkin.

mulla ei varmaan koskaan oo ollu tällanen olo. tää on tosi outoa, taidan valua taas pikkuhiljaa todellisuudesta pois.

mä sekoan ja seinät kaatuu kohta päälle
miksen nuku
apua

i'm not o-fucking-kay

en uskalla kohta enää liikkua koska nolaan itteni koko ajan

masennus vaatii mua lopettamaan koulun
ja kaiken muunkin

vihaan mun hiuksia, meinaan repiä ne irti
vihaan mun vartaloa
ja naamaa
kaikkee mitä nään kun katon peiliin

en jaksa enää huolehtia itestäni
ku ei millään ole merkitystä
eikä mikään riitä

tää sotku mun päässä tuntuu niin toivottomalta
ja ahdistavalta

pitäskö niille kertoo
mut kun ei ne ymmärrä

en edes tiedä pitäiskö oottaa et mut jätetään yksin ja voisin tappaa itteni
vai huutaa ja kertoo niille että tarviin apua

haluun valita sen ensimmäisen

close to giving up.

ei mene hyvin, ei.

mulla on koulussa tiistaina koe eräistä perusasioista. enhän mä niitä osaa, kun en ole kuunnellut. paskat siitä. paskat kaikesta.

motivaatio pyörii nollassa. en mä pysty koulua käymään. anteeks.

päässä on hirveä sekasorto. en tiedä mitä olen enkä osaa päättää mitä haluaisin olla.

mä vain haluan pois...

why am i so weak?

en tosissani tiedä meneekö mulla hyvin vai huonosti. kaikki muu menee päin vittua mut en oo varsinaisesti surullinen. häpeen itteeni ihan jokasella mahdollisella tavalla. koulussakaan ei tosissaan mene hyvin. en saa töitä valmiiksi. paljon hommia on jäänyt palauttamatta ja jäänyt keskeneräseks. en vaan voi sille mitään että oon niin aikaansaamaton. mä oon eskapisti myös koulussa, heti kun opettajan silmä välttää meen pelailemaan ja fb sekä tumblr auki. ei se ole varsinaista riippuvuutta vaan haluun muuta ajateltavaa, ja varsinkaan jos tehtävänannossa jäi jotain epäselväksi en kehtaa edes kysyä. haluun pois siitä tehtävästä. vältän sitä viimeiseen asti. samalla haluun juosta ovesta ulos ja huutaa.kyllä mä tuolla viihdynkin. mulla on kivat luokkakaverit ja koulu itessäänki on ihan mukava. olis tosin helpompaa jos tuollaki tiedettäis mun ongelmista. tosin sekin tulee varmasti ennemmin tai myöhemmin esille. en haluu luovuttaa vielä. ei kaikki ovet oo suljettu vielä.
oon ihan varma et jotain suurta ja kamalaa on tulossa. mulla on vaa sellanen tunne. jokin muuttuu pian. mua pelottaa mutta kävelen silti elämässäni eteenpäin, silmät kiinni. riskialtista mutta luottavaista. en näe mitä edessäni on mutta jatkan silti matkaani. ja meinaan kaatua koko ajan.

käsissä tuoksuu tupakka
se saa mut kuolemaan nopeemmin, ajattelen
hymyilen ajatukselle

mua ei oo luotu kuolemaan vielä
mut silti mun aika on lähellä
mikä meni pieleen?

koska koittaa se päivä
jolloin tän kirjan takakansi suljetaan
koska on se aamu
jolloin mä en avaa mun silmiä
ja hiljaisuus ottaa vallan

vittu ku en osaa edes kirjottaa

mun sisällä on joku joka haluu ottaa musta hallinnan
mä voin estää sen
mutta en tiedä haluanko

untitled #2

tällä hetkellä toivon lähinnä vaan sitä, että mun mielenterveys kestäisi koulunkäyntiä ja pystyisin oikeesti jatkamaan. viime viikolla olin taas jo lopettamassa. mä vaan satun olemaan sitä luovuttajatyyppiä, joka on valmis antamaan periksi kun vähänkään siltä tuntuu. ihme että oon edes hengissä enää.
juu tosiaan, musta tuntuu etten sovi tuonne alalle. oon liian tyhmä, en mä tiedä vittuakaan asioista joita mulle ei ole opetettu. kaikki mun luokalla tuntuu osaavan jo kaiken ja nauraa mulle kun kysyn apua. ENKÖ MÄ SAATANA TULLUT TÄNNE KOULUUN OPPIMAAN NÄITÄ ASIOITA????++? ja mä haluan oppia, mutta kun mä en opi lukemalla enkä kuuntelemalla, vaan mun pitää kokeilla itse. kokeilemalla, tekemällä, esimerkkien avulla. mä en ihan tosissani uskalla kysyä enää keltään mitään, koska en saa ikinä asiallisia vastauksia. jos mulle vaan vittuillaan että "vittu sä oot tyhmä kun et totakaan tiedä", ei se auta. en saa vastausta vieläkään. ja siihen vielä paha olo kaupan päälle. kiitti niin saatanasti. ainakaan mun vanhemmat ei oo voinu auttaa mua. äiti ei käytä tietokonetta. paitsi mitä töissä on pakko, mutta vapaa-ajalla, ei lainkaan. ei mun isäkään käytä ellei ole pakko. kuka mulle olis voinu opettaa?

kaiken kaikkiaan oon tosi sekavassa mielentilassa ollu jo jonkin aikaa. en osaa päättää, elänkö vai kuolenko. en haluais toisaalta kuolla, mut joku mun päässä sanoo et se ois paras ratkaisu. välillä aina päädyn siihen, et okei, vois. ja tunnen helpotusta. tuntuu siltä et yhteiskunta pakottaa mut siihen, kaikki yrittää viestittää mulle että tapa ittes, tee se. mut en oo varma. aika näyttää.

P.S. mulla on nykyään myös muutama lukija, suuret kiitokset siitä! :) nyt kun tiedän että täällä joku käy, olisiko teillä toiveita, postausehdotuksia, mitä vaan? kommentit on aina erittäin tervetulleita, jos on ideoita tai mitä tahansa sanottavaa, antaa tulla! kiitus <3

secrets don't sleep 'til they're took to the grave

viime yö oli kamalaheräsin ja sattui niin paljon etten pysynyt paikallani
lääkettä vaan ja takas nukkumaan
ei auta ei
tuntui että oksennan, istuin vessan lattialla kunnes olo vähän helpotti

mutta selvisin sentään.

miks en osaa kunnioittaa elämää?
kauheet syyllisyydentunteet siitä että oon kuormittanu muita
ihmiset on oikeesti saattanut voida huonommin mun takia
anteeks.
oon menettäny mun elämästä ihmisiä vaan koska oon idiootti
saisinko vain anteeksi?

tunnen syyllisyyttä myös siitä etten viiltele.
sun pitäis lopettaa ittes takii, ei muiden.
joo, tiedän.
en vaan nää syytä lopettaa itteni takia.
en mä ansaitse armoa, oikeesti.

haluan todella oppii hyväksymään itseni.
mut se taitaa olla mahdotonta
en varmaan koskaan tuu olemaan samanlainen kun olin ennen masennusta
en ees kyllä muista millainen olin

kannattaako enää edes yrittää?

death is the only salvation for me

miten mä en enää osaa ees satuttaa itteeni? pintanaarmuja joista ei edes tule verta.

mua pelottaa mennä nukkumaan koska herääminen on niin saatanan vaikeeta.

koulu ei jaksa innostaa. neljäs viikko menossa, pitäiskö luovuttaa?

en osaa elää. saanko jo luvan päästää irti?

vaikka tuhannesti kaadut, ei sua voi haavoittaa.

tänään aion puhua ihan aiheesta, eli kyseessä on joku muu kuin perus angstiavautuminen. osaan mäkin tehdä jotain muuta kuin valittaa.

oon niin monta kertaa saanut kuulla siitä että "miten sä voit olla masentunut" tai "sullahan on kaikki hyvin". varsinkin tää jälkimmäinen lause saa mut erittäin turhautuneeks ja ahdistumaan vielä enemmän. joo, on se tottakin. monen munikäisen ongelmat johtuvat esim. perheen päihteiden käytöstä tai väkivallasta. mua ei ole koskaan hakattu, mun vanhemmat elää (tietääkseni) todella onnellisessa avioliitossa, en ole nähnyt äitiäni IKINÄ humalassa. mua ei ole kiusattu koskaan. musta on välitetty aina. ainoat ns. ongelmat meidän perheessä on johtuneet lähinnä mun masennuksesta ja itsetuhoisuudesta. toisin sanoen mullahan on siis kaikki perusasiat kunnossa.

silti tämä tyttö harkitsee luovuttavansa suuren osan ajasta. ja sehän on nimenomaan mun vanhempien vika? no ei helvetissä. tää kaikki alkoi kun mä tajusin etten tykkää itsestäni. ja siitä on nyt 3 ja puoli vuotta enkä vieläkään usko että opin koskaan hyväksymään itseäni täysin. vaikka painaisin puolet vähemmän, se tuskin riittäisi. vaikka mulla olis täydelliset kasvot ja unelmien hiukset, en varmaankaan olisi tyytyväinen. en siis viihdy omassa kehossani. ajattelen itseni aina tietyn näköiseksi ja sitten kun vilkaisen peiliin, petyn ja herään todellisuuteen. (jos joku tietää mitä tämä on niin otan faktoja mielelläni vastaan!)

eli mitä tästä voimme oppia? vaikka mulla on "asiat hyvin", se ei tarkoita ettenkö sais olla masentunut. sitä paitsi, masennus on sairaus, EI pelkkä mieliala. masennus on muutakin kuin jatkuva vitutus ja tyytymättömydentunne. vaikka olisinkin ulkonäköni kanssa okei, en pystyisi unohtamaan kaikkia niitä virheitä jotka oon tehnyt. plus että suorituspaineet, energianpuute ja stressi muun muassa vaikeuttaa mun ylösnousua aamuisin.

ja niistä virheistä. mua hävettää ja nolottaa lähes jokainen liike minkä teen muiden kuin perheeni seurassa. en vaan voi sille mitään. asiat, jotka oon tehnyt 10 vuotta sitten, kummittelee mun mielessä vieläkin, antamatta mahdollisuutta anteeksiantoon. muut ihmiset on todennäkösesti antaneet ne jo anteeksi tai jopa unohtaneet ne kokonaan mutta silti en vaan uskalla enää olla tekemisissä niiden kanssa. yritän opetella senkin että menneille asioille ei voi mitään, eikä niiden sais antaa vaikuttaa tulevaisuuteen. se vie aikaa, mutten usko et se ois mahdotonta.

haluan vain sanoa teille kaikille, että teillä on oikeus olla masentuneita. ei ole mitään sääntöjä sille, milloin se on oikein ja milloin ei. vaikka oisit sosiaalisin ihminen ikinä, olisit voittanut lotossa, löytäisit unelmies kumppanin tai muut ihailis katkerana sun ulkonäköä, sun psyyke voi olla paljon heikompi kun sillä kodittomalla vanhalla köyhällä miehellä. ei kaikki oo niin mustavalkoista.

kaikki me ollaan samanarvoisia, meillä kaikilla on oikeus olla niin surullisia kuin tyytyväisiäkin. me ei voida tietää miltä toisesta tuntuu, joten kunnioitetaan toisiamme eikä aliarvoida kenenkään ongelmia. ei me maailmaa voida muuttaa mut jos tehdään itse kukin parhaamme, sillä voidaan auttaa jo paljon.

<3

olipas tönkkö lol

haluun kuolla haluun kuolla haluun kuolla haluun kuolla vitun ruma läski ämmä sust ei oo mihinkää MEE JO NYT SAATANA MITÄ SÄ ODOTAT haluun kuolla haluun kuolla haluun kuolla haluun kuolla haluun kuolla haluun kuolla haluun kuolla........

en tiedä jaksanko oottaa sitä kahta viikkoo.
mulle yritti äsken soittaa kolme ihmistä, väittää olevansa kavereita ja toivoo etten tee itelleni mitään.

haha, mulla ei oo kavereita. mä en oo mitään. en oo kaveri kenellekään. en oo mitään kenellekään.

veri on niin kaunista. mut miks vaan tollasii saatanan pintanaarmuja ETKÖ SÄ ENÄÄ TOTAKAAN OSAA.

älkää yrittäkö pelastaa mua

why the all good things come to an end?

enää neljä päivää kesälomaa jäljellä. oon iloinen kyllä että saan aloittaa vähän niinkuin puhtaalta pöydältä. menen uuteen kouluun vieraalle paikkakunnalle. onhan siellä tuttuja naamoja, mutta toivon ettei ne muistele mua pahalla tai nää mua samalla tavalla ku mä nään ite itteni. ylivoimasesti suurin osa on ihmisiä joita en oo koskaan tavannu. kai se on vaan hyvä asia.

se tulee olemaan vaan niin rankkaa, jos ajatellaan sitä miten kävin kymmenen vuotta peruskoulua. vain vähän yli kilometri koulumatkaa. nyt on saman verran vain bussipysäkille, sen lisäksi vajaa tunti bussissa ja sieltä asemalta kilometri koululle. toivottavasti se paino alkais pikkuhiljaa putoamaan kun kerran teen muutakin kun istun koneella.

maanantaina mulla on aika polille yli kuukauden tauon jälkeen. suoraan sanottuna ei tippaakaan kiinnostaisi. en halua nähdä sitä ihmistä sen enempää kuin ketään muutakaan. pelkään että saan kavereita kun koulu alkaa. tai no, jos saan, en mä niille kauheen kauaa kelpaa.

ehkä vaan parasta mennä sillä asenteella että kuolen pian. se on ainut keino miten osaan vähän rentoutua uusien ihmisten seurassa. ajatella että "ei se haittaa että kaikki menee päin helvettiä, kaikki on kuitenkin ohi kohta". ehkä se onkin totta.

olis mahtavaa osata elää. mä ihan oikeasti haluaisin. mun elämä nyt on pelkkää "sitten kun"-paskaa. sitten hankin ystäviä kun olen kaunis ja laiha. sitten kun mulla on rahaa, ostan tuollaisen. sitten kun jaksan, siivoan sen huoneen. ja se "sitten" ei tule itsestään. mun on itse tehtävä se aloite. ja kun en pysty siihen, se ahdistaa.

ahdistaa ajatella kaikkea. koulu, tulevaisuus, ulkonäkö, ihmiset, vastuu. kaikki ne ja paljon muuta.

mutta pystyn edelleen luovuttaa milloin tahansa. mulla ois varmasti riittävästi pillereitä kerättynä, jotka odottaa ottajaansa. ei tänään, ei huomenna, ei ensi viikolla mutta ehkä joku päivä. tai sitten ei. kaikki loppuu aikanaan.

ne kutsuu mua tuolla ylhäällä

musta ei vaan ikinä tuu sellaista että kelpaisin itelleni, saati sitten muille. mä en saa ikinä ottaa niitä kaikkia tatuointeja mitkä haluaisin. tai saisin, mutten pysty. ei ole rahaa. eikä ikää. eikä tatuoinneilla peitetty suurikokoinen vartalo ole kaunis.

muut ihmiset tekee ulkonäölleen vaikka mitä kivaa joka päivä, mut mä pysyn tällasena. sillä välin kun muut oppii rakastamaan itseänsä, mä haluun kuolla aina vaan enemmän.

ei oo kivaa olla henkisesti niin väsynyt. eikä nää helteet auta siinäkään.

haluun kirjottaa mut sanoja ei taaskaan tule ulos. tää oli siis tässä tältä erää, ja ajatellaan positiivisesti, joka sekunti ollaan lähempänä ikuista unta.

haluan vain olla onnellinen

muutama päivä meni jo ihan hyvin. pelaan puolet päivästä ja se tekee mut iloseks. lähen laivalle vanhempien kanssa ja syön hyvää ruokaa ja nautin maisemista. ostan kaikkea kivaa. mut kotimatkalla kaikki muuttuu. kannattais varmaan mennä jo nukkumaan.

mut miks häpeen jokaista virhettä minkä teen? pienikin virheliike ja haluun vajota maan alle. ja mä teen niitä koko ajan. ja kaikki muistaa mut. näkee mut uudelleen jossain ja ajattelee: "hei, toi on se tyttö joka lauloi karaokea!" ne muistaa vaan ne virheet jotka mä oon tehny, ei mitään hyvää. ei kukaan ajattele mitään hyvää musta. en mä kelpaa kellekään, vaikka joku sanoisi et mä oon hyvä just tällasena, en mä uskoisi. ihmiset vois käyttää mua hyväks, mut ei kukaan pystyis rakastamaan mua oikeasti.

mä haluaisin elämän ja tulevaisuuden. puoli vuotta ja oon täysikäinen, ens kesänä voin kiertää festareilla, voin saada uusia upeita ystäviä ja päästä jopa toteuttamaan niitä unelmia. silti oon se sama ihminen. häviäjä. nyt ja aina.

voisin antaa paikkani täs maailmassa jolleki joka sen ansaitsee. mä voin kuolla, mut oon silti henkisesti tässä maailmassa vielä, eikö niin? pystyn kattomaan tätä maailmaa ulkopuolisen silmin. kukaan ei näe mua mut mä voin nähdä muut. voin nähdä ihmisten reaktiot mun kuolemaan. enkä en enää tee niitä virheitä. en vois epäonnistua enää.

sanokaa joku että tuo on totta? onhan?

kipu korvaa ystävää

saanko oikeesti repiä ihoni auki?
ketään ei kiinnosta.
mä ansaitsen sen.
enkä tuu katumaan sitä, musta ei tuu ikinä tarpeeks hyvää ihmistä. sitä paitsi tuun kuolemaan nuorena. ei se haittaa.

katon itteeni ja silmät syttyy tuleen, koska nään jotain niin järkyttävää. samalla katon muita tyttöjä, niillä on pieni ja hoikka vartalo, ihanat hiukset, kauniit silmät, täydelliset kasvonpiirteet ja kiva tyyli. miten kehtaan ees ajatella itestäni mitään hyvää?

oon niin kamala ihminen. hävettää ihan saatanasti. en saa koskaa anteeks asioita mitä oon tehny. oon ikuisesti kaikille se outo, mielenvikanen ärsyttävä ruma kakara.

tapa nyt jo ittes vitun idiootti.

my mind is a fucking mess

Ootko sä tarpeeks hyvä? Ei, et sä oo. Ei sun tarvis laihduttaa, oot normaalipainonen. Mut silti sä näytät sairaalloisen läskiltä. Syö riittävästi ja terveellisesti. Tai no kannattais lopettaa kyl kokonaa, sul on varaa laihtua. Kyllä joskus pitää herkutella, mut nyt meni kyllä yli, mikset kompensoi? Alota jo se helvetin liikkuminenki, nouse jo ylös siitä ja tee jotain! Oot niin aikaansaamaton paska. Et sä tuu elämässä pärjäämään tuolla tavalla.

Älä ota asioista liikaa stressiä, hoidat ne kaikki ajallaan. Mitä helvettiä nyt, sun huone on viikkokausia ollut tossa kunnossa ja sä et tee mitään muuta ku istut koneella! Vai muka eskapisti, laiska sä vaan oot!

Susta voi tulla mitä tahansa, jos vaan tarpeeksi kovasti haluut! Joo vois susta laulaja tulla, jos ees osaisit laulaa. Edes vähän, mut ei. Ei oo toivoa. Mallintöitä? Miten ees kehtaat? Tolla naamalla, tolla kropalla ja tolla itseluottamuksella? Älä nyt edes kuvittele. Ei susta tuu ku joku kassatäti. Ainii, eihä sust oo siihenkää. Niin ja sosiaaliset tilanteet ahdistaa vai? Pelottaa kyllä millanen tulevaisuus sulla on.

Ole rohkeasti oma itsesi, ja uskalla myös erottua joukosta! Niin, sä haluut tollaset hiukset? Joo haluut vissii kans lottovoiton ja luksushuvilan. Parisuhde saattais tehdä hyvää. Ai sulle? Saisit jonku vähä "huonomman", miks ees haaveilisit et saisit  unelmakumppanin? Sitä paitsi, ootko edes hetero? Ei sillä, saat olla mikä olet mutta et kuitenkaa saa ketään.

Älä satuta ittees, ei se ratkaise mitään. Kaks kuukautta kuivilla? Miksi? Ihan sama vaikka jäisit kiinni, sä ansaitset sen kaiken paskan sun niskaas.

Pidä ihmissuhteita yllä. Et oo puhunu kavereilles viikkoihin? Ihan hyvä vaan, jatka samaan malliin. Oot sen verran huono kaveri ja tyhmäkin kaikenlisäks. Oot vaa taakaks.

Älä ikinä luovuta. Miten ees voit olla niin tärkee sun läheisilles? Aika itsekästä aatella noin, vaikka sä tiiätki et se on totta. Mut sä kuolet kuitenki eikä elämä ees oo sun juttu, et osaa sitä, anna jo olla. Voita pelkos ja lähe pois. Ikiajoiks.

Kukaan ei silti ymmärrä ja usko näitä. Ihan sama se on, ei ketään edes kiinnosta.

En jaksa ees hymyillä enää. Eikä sanojakaan tuu ulos.

Oon vaan niin tyhjä.

onko mullakin lupa romahtaa

tää sotku mun pään sisällä ei häviä mihinkään.
ahdistaa vaan niin paljon.

katoin mun käsiä ja aattelin et "noita ei tule enää yhtään lisää"
pystynkö mä siihen?
ansaitsenko mä olla satuttamatta itteeni?
ehkä, ehkä en.

kaikki on vaan yhtä ja samaa sotkua. ajatukset, ideat ja unelmat tulee mun mieleen ja sit ne murskataan. pieniks palasiks.

mä en varmaa ansaitsis elää.
oon pahoillani et oon täällä vieläkin.

summertime sadness

Katson peiliin.
Mitä mä siellä näen?
Tyhjän katseen.
Ja ruman ihmisen.

Vaikka kuinka yritän
hyväksyä mitä mä nään
Ja melkeen jo onnistun
Mutta tajuan
että olen väärässä.

Näitä asioita ei anneta anteeksi.
Vaikka mä muuttuisin
sisältä mä oisin silti sama.

Mun elämä on kuin suljettu huone.
Ovia katonrajassa
mut niihin ei yletä.
Ne ovet on mun unelmia
mut en voi saavuttaa niitä.
Huoneeseen alkaa tulvia vettä.
Se on masennus
ja se hukuttaa mut.
Oon liian heikko taistellakseni vastaan.

Mä ehkä oisin halunnut elää.
Kaikki ois voinu järjestyä.
Olisin halunnu uskoa.
Enkä menettää toivoa.

Mutta tää erä on pian ohi.

death is only a horizon and I'm ready for the sun to set.

Se on vain tapa jolla sä ajattelet.
Sulla on väärä asenne.
Sun pitää vaan ajatella positiivisesti.
Se on vaan sun päässä.

Miks mä sit tunnen sen mun koko kehossa?
Rintaa puristaa.
Vatsassa kihelmöi.
Kurkkuun sattuu
kun pidättelen kyyneleitä.
Ja revin mun ihoa
koska äänet käskee.

Mut sehän on vaan mun päässä.

lääkäri soitti tänään, ja kysyi äitiltä miten mä voin. "hyvin on mennyt, sannilla on ollut ohjelmaa ja saanut levätä, pääsi kouluun sinne minne halusikin."

hyvin. se ei oo totuus. te ette tiiä ettekä varmaa haluakaa tietää.

en pysty tekemään enää melkein mitään. ylöspääsy sängystä aamuisin on mahdotonta. ahdistaa pieninkin homma mikä pitäis tehdä. oon ollu kodin ulkopuolella viimeks perjantaina, sillonki vaan mökillä metsän keskellä. en jaksa. muut pitää mua laiskana aikaansaamattomana paskana.

ruokahalu häviää pikkuhiljaa. loistavaa. anoreksia vois tulla takas ja tällä kertaa viedä mut mukanaan.

eristäydyin kans kaveriporukasta. musta ei vaan oo hyväks kaveriks. mut on niin yksinäistä.
ei oo ketään jonka kanssa jakaa hauskoja kuvia ja juttuja.
löydän jotain hauskaa tumblr:sta ja ajattelen et lähetän sen noille.
enpä lähetäkään. en oo enää osa niitä.

mua hävettää niin paljon.
vittu et oon paska ihminen.

oon taas hienosti onnistunu katkaisemaan välit kaikkiin ystäviini.

ei mulla muuta, koittakaa te edes elää, jooko?

sattuu.

menetän mun työkyvyn kohta täysin.
en pysty tekemään mitään.
mut ei se haittaa vaikka saisinki opiskelupaikan.
voin ehkä vielä yrittää jos ehdin.

mä täällä katon youtubesta covereita ja itken koska ne osaa laulaa niin hyvin.
mä en osaa.
en ikinä pysty siihen. se on sitä mitä mä todella rakastan, mutta kun en vaan osaa.

ihmiset pitää hauskaa, mut mä en pysty siihen.
en voi.
en osaa.
mitään.

haluun viiltää koko kehoni.
mä ansaitsen sen paskan, sen kivun. en ymmärrä miten ihminen voi olla näin huono.
miks just minä?

mä lasken kohta sekunteja siihen että pääsen pois täältä.
mä haluun lopettaa elämäni, mut se on niin lopullista.
ja peruuttamatonta.

mut muhun sattuu niin paljon. menetän hallinnan pian.
sit se on ohi.

onks kellään viimeisiä sanoja?

mietin mitä jää kun mä lähden täältä

mulla ei oikeesti oo mitään syytä tähän. mullahan on kaikki hyvin, ei mun pitäis olla masentunu, ei mun pitäis haluta kuolla?

anteeks kaikille, mä vaan vihaan itteeni niin paljon. en osaa elää itteni kanssa. anteeks ihan hirveästi.

ps. en mä ole lähdössä vielä. halusin vaan pyytää anteeksi.

kohta voitte puhua musta imperfektissä

mä haluaisin päättää ite itestäni ja elämästäni. kuulostaa niin kapinateiniltä että itkettää. enkä tarkota tällä nyt sitä että lintsaan koulusta kaikki päivät ja kaikki rahat menee viinaan ja tupakkaan, vaan se et saan päättää elänkö vai en. joo, etiikan perussääntö on se joku paska "elämää pitää suojella!!!1!" ja mulla on rakastavia ihmisiä joita satuttais mun lähtö todella paljon.

mut ei kenenkään pitäis olla pakko elää jos ei halua. kyllähä se näin nuorelle kannattais mutta niin, älkää te tehkö sitä samaa virhettä.

te kaikki pystytte vielä korjaamaan kaiken. ihan varmasti. mä epäonnistuin siinä, mutta teillä muilla on toivoa.

itseviha ja -syytökset vaan kasvaa. en siedä peilikuvaani enää. häpeen ja vihaan itseeni niin paljon että kurkkua kuristaa.

yhteishaun tulokset piti tulla eilen/tänään. eipä oo näkyny, oon koko päivän ravannu koulun sivuilla mut ehei. ei mitään. pitäkää ihmeessä mua jännityksessä viikonlopun yli.

en kyl ees tiiä haluunko sitä paikkaa. ei innostais, en sovellu sinne enkä jaksais sitä. sinänsä ei haittaa vaikken pääsiskää. sit kukaan ei ois kiinnostunu ja saisin tappaa itteni, kukaa ei ees huomaisi.

haistakaa vittu vaan kaikki. mä häviin tän sodan vielä.

MIKS EN OSAA

mua ahdistaa oma keho ja se etten vaa osaa syödä. en oo syönyt mitään järkevää tänään, pelkkää hiilaripaskaa. mä tiiän miten mun pitäis syödä mutta en silti pysty siihen. apua...

voisin oksentaa jos oisin yksin kotona. ei sekää mitää auttais, muuta ku ahdistais vähemmän.

vittu mä vihaan itteeni. teippaan kohta suuni kiinni. en pysty yksin tähän. mitä mun pitäis tehdä...?

if i told you what i was, would you turn your back on me?

miten mulla menee? mä en tiedä, suoraansanottuna.

ihan hyvin sinänsä, mulla on kesäloma nyt! sain vihdoinkin peruskoulun käytyä, ja se vuosi meni tosi nopeesti, vaikka en ois uskonu. no, idc, nyt on mullakin päättötodistus ja oppivelvollisuus ei kiusaa mua enää! viikon päästä saatan ehkä jo tietää pääsinkö kouluun. en oo varma haluunko tietää... vähän pelottaa.

huonoa, koska en tuu hyväksyy itteeni ikinä. en ois tarpeeks laiha vaikka painaisin sen 30 kiloo vähemmän. mut silti en jaksa elää tällasessa kropassa. en tiiä mitä tehdä.

enkä enää tiiä itestäni mitää muutakaa, mitä mä olen ja tuun olemaan. kaiken lisäks pelkään et menetän kontrollin itseni kanssa, kerään taas lääkkeitä vaikka tiedän et siinä ei ole mitään järkeä. saatan jonain päivänä taas löytää itseni tekemästä jotain tyhmää enkä voi sille yhtään mitään.

pieni päivitys, jatkan sitte ku on inspiraatiota tai jotai. ja koneestaki loppuu akku ffs.

untitled

oon päässy pahimman yli, toistaseks. en tehny sitä äikäntyötä, etiikantyökin jäi kesken. pelkäsin jo joutuvani tappaa itteni sen takii et olin kussu kouluasiat niin pahasti. mut asia selvis. helpotuksen huokaus.

sain vähän motivaatiotaki takas. kyllä se siitä, kouluuki enää yks viikko. vihdoinkin. en ois uskonu et se vuosi menis niin nopeesti!

haluaisin vaa silti normaalin elämän, tai siis että tulisin itteni kanssa toimeen, selviäisin arjen haasteista enkä haluais kuolla.

mä ehkä haluankin elää.

ei se ollu teidän vika....

se on mun syytä. ihan kaikki. anteeks.

en ois halunnu teidän tuntevan syyllisyyttä. koska tää kaikki on mun omaa syytä. oikeesti, uskokaa pois. mä olen niin pahoillani.

oon niin paska ihminen. vihaan itteeni enemmän ku mitään muuta. mieluummin kuolen ku elän tällasena.

haluun pois täältä, mä en tee täs paskassa maailmassa yhtikäs mitään. mä en jaksa.

mun omat jalat ei kanna enää kauaa
mä rakastan teitä niin paljon
mut olkaa kilttejä
antakaa mun mennä

hieno päivä. kerrassaan loistava.

jumalauta kun en pysty heräämään aamusin. kukaan ei tajuu et se on melkeen mahdotonta. antakaa armoa.

nukuin aamulla pommiin nähden samalla painajaisia siitä että näin tapahtuisi (kyllä, niin ihan oikeasti kävi). heräsin ihan paniikissa ja aattelin vaan että ei, ei taas. puolen tunnin päästä kouluunlähtö. ja sitä ennen ehdin jo taas repii käteni auki.

kouluun sitte kaks tuntia myöhässä. ja ahdistus level over 9000. puolen tunnin jälkeen kysäisin opettajalta oisko terkkari paikalla ja eipä ollut. mutta lähellä koulua kuitenkin, joten multa kysyttiin jos haluaisin lähteä sinne. olin tunnin päästä lähdössä polille mut mua ahdisti nii saatanasti ettei tunnilla olosta oikee tullu mitää, ja halusin päästä juttelee jonkun kaa. niinpä lähdin sinne, olin siellä tunnin ja lähdin bussiasemalle. kävin polilla ja syömässä ja tulin iskän kyydillä kotiin.

nyt on jo parempi fiilis mut aloin miettimään; haluanko mä oikeesti elää? vaikka menis hyvin ja kaikki ois lähes täydellistä?

päätin kuitenki toistaiseksi elää. takaovi on aina auki, mutta kun siitä kulkee niin takaisin ei enää pääse.

help me before it's too late

alamäki jatkuu.

oon repiny käsiäni auki taas koko viikon. ei se ole mulle oikeestaan tapa käsitellä pahaa oloa tai auta millään tavalla. mä vaan rakastan sitä niin paljon. saan siitä tyydytystä. ja mä pystyn satuttaa itteeni ja se tuntuu täysin oikeelta.

oon menettäny kontrollin syömisenkin kanssa. ahmin ja ahmin niin kauan että tulee paha olo, ja tekee mieli oksentaa. samalla mua ahdistaa, haluan lopettaa mut jatkan syömistä. ja vittu ku en mä sillä laihdu. saaatana.

miksei asiat vois vaan järjestyä?

perjantai-rant #666

anoreksia houkuttelee mua. haluisin vaan vittu sentää olla laihempi. miks en vaa voi nähdä ja tuntee et kuihdun pois? haluaisin vaan käydä lähellä kuolemaa.

luulin jo taas et mulla menis hyvin. mut ei.

meil oli tänää vähä erilainen koulupäivä, ja aamulla iski saatanallinen ahdistus. se sit jatku koko päivän. iltapäivällä koulun salissa näytettiin elokuva, jonka aikana olo oli yhtä helvettiä. ahdisti, mut mitään ei tullut ulos. ei kyyneliä, ei mitään. halusin oksentaa sen olon ulos, mut ei se olis toiminu. halusin vetää kaulan auki ja tuntea sen pahan olon valuvan pois.

elokuva sit loppu, sulkeuduin koulun vessaan ja itkin. se helpotti vähäks aikaa. mut tottakai se tuli takas. tekis mieli luovuttaa.

tahdon viinaa. ja viillellä, ei se varmaa oloo helpota mut mä vaan rakastan sitä niin jumalattomasti. miks siitä täytyy jäädä jäljet?

mun vaari saattaa vedellä viimeisiään. se on tosi heikko, vanha ja sairas. se on ollu nyt muutaman viikon sairaalassa, ja kotiutettiin tänään. vissiin tunti pari ehti kulua kunnes taju lähti. ja ei kun takas sairaalaan.

vaari ei koskaa oo ollu mulle hirveen läheinen mut se satuttaa silti saatanasti kun menettää jonkun. kyllä mä sen tiedän.

mut miksen ite voi riistää itteltäni henkeä satuttamatta muita?

mä romahdan taas.
auttakaa joku...

SAATANAN VAPPU

vittu et vituttaa lukee ihmisten kännisekoiluja eiliseltä. ja yhyy nyt on kamala olo. hajotkaa darraanne vitun pellet.

joo, olisin itekin voinu mennä ryyppäämään. mut ei. mulla ei ole kavereita, niin milläs luulette. ja ihanku kotona saisin kalsarikännit vetää.

onneks tää on mun viimeinen vuosi alaikäsenä. sit saan laillisesti juoda itteni hengiltä. vittu.

dear self...

dear self, annan sulle kaks vaihtoehtoa.

joko sä lopetat syömisen, TAI tapat ittes. kaksi erittäin selkeetä vaihtoehtoa.

en ihan oikeesti kestä itseäni enää. painan noin kakskyt kiloo enemmän ku pitäisi. ja kymmenen enemmän ku vuosi sitten. ahdistaa ihan liikaa.

kaivan vielä terän uudelleen esiin. ei se helpota oloo mut se tuntuu oikeelta. niin ihanalta. rakastan sitä.

nyt toivotan hyvää yötä. herääminen sattuu mut koko ajan ollaan lähempänä loppua.

they say it's what you make, i say it's up to fate

en jaksa kouluu. tiiän et ei oo enää ku reilu kuukaus jäljellä, mut oon silti kuolemanväsynyt. ens viikol ois pääsykoe toiseen hakuvaihtoehtoon mut ei jaksais sinnekää lähtee. enkä varmaa lähdekään. sit ois viel muutama isompi projekti, esim äikän päättötyö. please.

nojoo, jotain hyvää sentään: ostin koneen. vittu joulusta asti oottanu :D meni _vähä_ budjetin yli mut yolo, kiitän joskus vielä. saan sen parin kolmen päivän sisällä. sit ei enää nukuta.

en tajuu miten jotkut pystyy olla niiku muodokkaita ja sellasii olemat kuitenki varsinaisesti läskejä. mä näyttäsin sotanorsulta vaik painaisin 30 kiloo. et haistakaa paska.

haluisin vaa näyttää hyvältä. voisko joku ottaa multa 15 kiloo pois?

ylihuomenna kotiin. mahtava viikko takana mut elämänhalusta ei kuitenkaa tietookaan.

ei, en mä sitä tee. vielä. en tänään enkä huomenna, en ehkä koskaan. tai sitten hyvinkin pian.

mä haluan huutaa. itkeä ja huutaa, päästää sen kaiken tuskan ulos. laihduttaa tai ryypätä itteni hengiltä. vuodattaa itteni kuiviin.

mutta te muut ihmiset, älkää tehkö sitä. mä sen ansaitsen, ette te. antakaa mun kärsiä teidän puolestanne.

i'm sorry brothers, so sorry lover, forgive me father, i love you mother...

Can you hear the silence?
Can you see the dark?
Can you fix the broken?
Can you feel, can you feel my heart?

I'm scared to get close and I hate being alone.
I long for that feeling to not feel at all.
The higher I get, the lower I'll sink.
I can't drown my demons, they know how to swim.

oon kuunnellu tota biisii suurinpiirtein koko päivän ja miettiny sen sanoja. ne kuvaa mun tilannetta aika hyvin. ja rakastan bmth:ta. perfect.

on surullista jos joudun päätymään siihen ratkaisuun. ja toisaalta ajatus siitä et joutusin tappaa itteni ahdistaa. mut sit taas ahdistaa elämäkin.

sanotaan että 'oot vielä nuori ja sulla on elämä edessäs, mitä vaan voi vielä tapahtua!' eiks toi kuulosta ahdistavalta? musta ainakin.

sit taas jos jaksanki elää. ois vaa rahaa ja ikää nii tekisin ittestäni just sellasen ku haluisin. ottasin kaikki tatuoinnit jotka haluisin. kaikki lävistykset jotka pystyisin ja haluisin. hommaisin unelmien hiukset. helvetisti uusia vaatteita. hienoja kenkiä. ja sen kivan kropan. tekisin unelmistani totta.

toi kyllä vähän tsemppaa. mut paino sanalla vähän. saisinpa vaan sen elämänhalun ja -ilon takasin.

mut onko sitä yhtään? näytänkö mä siltä? mitä mun silmistä näkee?

you can run but you'll never escape

kaks viikkoo, nii oon kotona taas. matkalta palattu. sit vois alkaa suunnittelee sitä helsinginreissua. tiiän et tällane päätös ois itsekäs, ja jos sen tekee muiden kustannuksella siitä tulee vielä itsekkäämpää. moni junankuljettaja tms ei oo voinu palata töihin sellasen jälkeen. haluaisin kyllä valita jonkun muun tavan mutta en haluis tehdä sitä silleen et vanhemmat löytäis mut. kun vain voisinkin tehdä sen satuttamatta niitä. en voi, mut ehkä otan riskin.

sitten ku kysytään, miks päädyin tähän ratkasuun. voidaan sanoo et ehkä tää elämä ei vaan oo mua varten. en vaa osaa ajatella mitään positiivisesti. mulla on vaa muutama hyvä ystävä ja niidenkin kanssa on jatkuvaa pientä kinaa. suoraansanottuna ihan naurettavista asioista. pelkään menettäväni ihmisiä. ja mun on tosi vaikea saada uusiakaan kavereita. no mut ainaki on vähemmän ihmisiä jotka jää kaipaamaan.

enkä vaan ymmärrä miks mä oon näin paska ihminen. oon vittu aina ollu saatanan ärsyttävä. oon tehny niin paljon asioita minkä takii mua on ok vihata. oon niin ruma ja ennenkaikkea tylsän näköinen. haluisin olla erilainen. haluun näyttää joltain ja olla jotain. haluun ne pitkät vaaleenpunaset hiukset. haluun näyttäviä kenkiä ja persoonallisia vaatteita. haluun olla lahjakas jossain.

JA. suunnatonta vihaa omaa kroppaani kohtaan. joo, tää on se mun biologinen paino. mut en pysty hyväksyy sitä. tiiän kyllä etten mä lihava oo, oonhan mä sentään ihan normaalipainoinen. mut pystyisin hyväksymää itteni ainoastaan hoikempana. paljon hoikempana. mut kun en osaa laihduttaa terveesti. en haluu elää tällasena.

vittuku kaikki on näi hankalaa. mut mitä tahansa ikinä tapahtuukin, takaovi on aina auki.

bad, worse, me

varmaa ahdistavin tilanne ikinä. mulla on tulossa koulussa kokeita, hygieniapassiluennot ja -koe, äikän päättötyö, kässän päättötyö ja portfolio siitä, sit pitäis pakata, valmistautuu reissuun, aikoi ties kuinka monta ties mihin, hommaa kesätyöpaikka, siivota ja sisustaa huonetta ja paljon muuta. ja mulla on niin ahdistavaa jo ilman noitaki.

mun ainut motivaatio täl hetkel on tuleva espanjanmatka. mut sen jälkeen ei oo mitään. sit tää kaikki on ohi. vihdoin.

ehkei elämä vaan oo mua varten. jos vaan lakkaan puhumasta, katkasen välit kaikkiin, sit voin rauhassa tappaa itteni eikä kukaa ees huomaa mitään.

ihmiset ei vaan saatana tajua, kuinka paljon vihaan itteeni. en pysty sanoin kuvailla sitä. vihaan mun kroppaa, pitäis laihduttaa ja vitusti. koulussa syöminen kielletty, herkut kielletty ja pitäis juoksemassa käydä. vihaan mun naamaa, haluaisin muuttaa kaiken. mun hiukset on järkyttävimmät ikinä. häpeen yli kaiken mun menneisyyttä. oon erittäin vittumainen luonteeltani, enkä voi sille mitään. haluaisin tietää miltä tuntuis ku ei olis pakottavaa tarvetta muuttaa itessään jotain.

oon aina halunnu kuolla onnellisena.

mut kyllä tääkin käy.