guess who is lonely and pathetic

mä kadun ja häpeän niin paljon asioita. mutta oon ansainnu kaiken tän paskan niskaani. mulla ei ole enää ketään. ei sitten ketään. ja se on mun ihan oma syy.

itseasiassa mulla ei ole mitään.

ei mitään syytä jäädä.

voimat loppu

sori nää synkät postaukset mutta mun on pakko päästä johonkin avautumaan. oon niin väsynyt. oon ihan liian väsynyt. mä en jaksais mitään.

miten mun pitäis jaksaa? onko tässä mitään järkeä?

mulla ei ole motivaatiota taistella enää.

ei ole energiaa yrittää

en pysty kulkemaan kaupassa alkoholihyllyn ohi haluamatta ostaa jotain. kuitenkaan en pysty juomaan salaa, joten en oo ostanu mitään. myöskin rahatilanne alkaa olla huono kun ajatellaan että kohta mulla on menoja huomattavasti enemmän kun muutan pois kotoa.

mulle on tullut taas itsetuhoisia ajatuksia, on vähän vaikea ja välinpitämätön olo. mutta ei sillä ole niin väliä. mitä väliä mulla yleensäkään on?

surullista tässä on se että olen voinut koko tän viikon niin hyvin ja nyt olen tosi väsynyt. suunnittelin jo että kaivaisin joku ilta terän esiin ja tekisin sillä jotain. mitäs sitten kun en enää asu vanhempien luona? mä varmaan satutan itteäni harva se päivä, oksentelen ja oon syömättä. sitä mä odotan kaikista eniten, jos vaikka vihdoin ja viimein laihtuisin kun ei ole enää kaapit täynnä herkkuja niin kuin kotona. mua pelottaa mutta samalla oon innoissani.

mutta vielä siitä itsetuhoisuudesta. oon koko tämän päivän miettinyt kuolemaa. tuntuu ettei mua rakasteta niin paljoa että mun kannattaisi jäädä.

anteeks. on vaan niin inhottava olo.

ahdistus on mun toinen nimi

viikonloppu meni pääosin hyvin, tapahtui paljon. ja vielä kaikkea mukavaa. mutta eilen mulla oli sekä henkisesti että fyysisesti paha olla. kai se johtui siitä että olin nukkunut liikaa. ainakin se fyysinen puoli. en keksi muutakaan selitystä.

tänäänkin on ahdistanut. ja oon ajatellu asioita jatkuvasti ja pakonomaisesti, oon miettiny jos mun ocd on menossa pahempaan suuntaan. tää on naurettavaa kun mietin samoja asioita jatkuvasti, miten teen sitä ja miten tekisin tota. vaikka tekisinki päätöksiä niin silti ne ajatukset jää piinaamaan mua. mua alkaa pikkuhiljaa jo ärsyttämäänkin kun alan pohtimaan jotain asiaa niin hyvä että pystyn keskittymään mihinkään. ja tänäänkin tein jotain todella typerää helpottaakseni ahdistusta mutta tosiasiassa sekin vaan aiheutti lisää vaikeuksia.

myös syömisen tarve on lisääntynyt. miten mun pitäis laihtua kun syön jatkuvasti? tänäänkin meinasin lähteä kauppaan ostamaan herkkuja kun teki mieli syödä tähän ahdistukseen. ja kuitenkin, jos oisin syönyt niin mua ois ahdistanu vielä enemmän. haluan siihen normaalipainoon, mutta tiedän ettei se onnistu näin.

myös itsemurha on käynyt mielessä. mutta tiedän myös etten voi tehdä sitä. mun läheisten takia.

en vaan valitettavasti voi.

and the worst part is there's no one else to blame

en ehkä sittenkään halua lopettaa tätä blogia... mun ehkä pitäisi mutta en vaan halua. pitää vaan miettiä jatkossa vähän mitä kirjoittelen. vielä kerran suuri anteeksipyyntö kaikille. mutta jos kuulumisista haluatte tietää niin tässä tulee.

kotiuduin maanantaina intervallijaksolta. pääsin kotiin vaikka olin päättänyt tappavani itseni tiistaina ja osastolla tiedettiin siitä. silti mua ei näköjään uskottu.

no, tiistaina otin tosiaan yliannostuksen, en kovin suurta mutta kuitenkin. menin heti sen jälkeen polille ja kerroin. lähdettiin omahoitajan kanssa terveyskeskukseen jossa olin hetken tarkkailussa. en suostunut lähtemään vapaaehtoisesti osastolle joten lääkäri teki m1-lähetteen. siitä sitten ambulanssilla osastolle. en muista loppupäivästä hirveän paljoa muuta kuin sen että illalla olin ihan sekaisin. sain aika paljon lääkettä ja päädyin vierailuhuoneen lattialle nukkumaan koska häiritsin mun huonekaveria käytökselläni. tiedän, aika säälittävää ja naurettavaa näin jälkikäteen ajateltuna, mutta ei sille enää mitään voi. tajusin sentään seuraavana päivänä pahoitella tapahtunutta.

mutta nyt. mä haluaisin unohtaa kaiken negatiivisen mun menneisyydestä, aloittaa puhtaalta pöydältä ja näyttää kaikille että mä pystyn tähän. näyttää että mä voin parantua. mutta mua ei uskota enää ja muhun ei luoteta. ymmärrän kyllä miksi mutta silti muhun sattuu. pääsin sairaalasta kotiin tänään ja äiti kysyi "mikäs ihmeparantuminen sulle tuli?" ja hän on muutenkin ollut tosi kireä tänään. olisi ilmeisesti halunnut että jään osastolle, ja huvittavinta tässä on se että ei mun olo enää tästä siellä olis parantunut, päinvastoin. kun se kriisitilanne on hoidettu osastolla, toivun paremmin kotona vaikkei sitä ehkä heti uskoisi. lupaan jatkossa yrittää täysillä selvitä kotona ja puhua mun tunteista ennen kuin teen mitään peruuttamatonta. sori vaan mutta en mäkään pysty pysymään hiljaa mun olosta ja tunteista. jos pidän ne mun sisällä mun olo pahenee entisestään. ja sitä tuskin kukaan haluaa, eikö niin?

tajusin tosiaan etten halua luopua mun blogista. tää on osa mua ja mun elämää. ja jos sisältö ei miellytä niin ei tarvitse lukea koska mä kirjoitan tätä lähinnä itseäni varten. kiitos paljon kuitenkin kaikille teille jotka pysytte matkassa mukana! <3 olette ihania.

joudun ehkä lopettamaan tän blogin. vain siksi koska tajusin että kerjään vaan huomiota ja oon säälittävä kun jaan tällaisia juttuja sosiaaliseen mediaan. en vaan valitettavasti voi jatkaa tällaista. tää blogi on ollu mulle jo vuosia tosi tärkeä. pelkään vaan että mun olo menee entistä ahdistavammaksi kun en saa purkaa sitä kirjoittamalla mihinkään. mulla ei ole ihmistä jolle voisin 24/7 puhua ihan mistä vaan. mutta ehkä mä pärjään. mun täytyy vaan yrittää kestää tätä. en jää henkiin itteni takia vaan mun läheisten. mun perhe on mun ainoa syy jäädä henkiin, ja se on tosiasia. oon elämässäni nolannu itteni ja pahasti. mua hävettää liikaa se mitä olen, enkä tiedä voinko enää muuttua. yrittää voin tietenkin, mutta se taitaa olla aika turhaa.

kiitos teille tuestanne ja anteeksi kaikille joiden elämään oon negatiivisesti vaikuttanut tai tehnyt jotain muuta pahaa.

mä pidän tän blogin julkisena vielä jonkin aikaa. en mä tätä varmaan poista mutta muutan yksityiseksi niin ettei kukaan muu pääse lukemaan tätä.

hyvää jatkoa ja tsemppiä kaikille tulevaan! <3

tämän tytön tarina loppuu kohta

päätin että teen sen. tiistaina.

oon itkeny melkeen koko ajan, oon heitelly tavaroita purkaakseni tätä oloa mutta ei. ei mikään auta.

huomenna uloskirjaus. tiistaina apteekkiin ja sieltä kotiin. siellä yksinollessa on hyvä tehdä ihmeitä.

joo, oon ajattelematon ja itsekäs mutta mun on pakko vaan jättää tää maailma taakseni. en kestä elämää, en kestä itseäni. mulla ehkä ois jopa voinu olla mahollisuuksia selättää tää kaikki, mut se vaatii liian paljon töitä. ei musta ole siihen.

kiitos ja anteeksi.

when i get older, i will be stronger

tässä on ollu taas vähän kaikenlaista. mummon kuolema satuttaa mua tietysti vieläkin, ja hautajaiset oli pari viikkoa sitten. ne sujui ihan hyvin, paremmin kuin odotin. mua ei edes paljoa ahdistanut, itketti vaan. olin tosin ottanut yhden temestan ennenkuin lähdin joten sekin varmasti auttoi. mutta mä selvisin siitä ja mummolle on nyt hyvästit jätetty. <3

selvisin tosiaan (jopa) kolme viikkoa kotona sen voimalla että tiesin pääseväni osastolle 5.9. intervallijaksolle. tosiaan tulin tänne maanantaina ja yllätys: mulla oli piilotettu terä mukana. en ehtinyt olla täällä kuin pari tuntia, jos sitäkään, kun aloin repimään rannettani auki. huonekaveri olis halunnut vessaan, minä pyysin häntä hakemaan hoitajan. no, hoitaja sitten tuli ja kysyi onko kaikki hyvin. vastasin että ei ja jäin sitten kiinni mutta toisaalta halusinkin, sillä mua vähän hävetti ja kadutti se mitä tein. voin sanoa että silloin kun alan "leikkiä" terällä mun päässä ei liiku yhtään mitään järkevää. ei toki liiku ikinä mutta varsinkaan silloin.

seuraavaksi lääkäri laittoi haavaan neljä tikkiä, jonka jälkeen pääsin muutamaksi tunniksi eristyshuoneeseen. mulla oli muutaman päivän todella itsetuhoinen olo, hakkasin päätä seinään, meinasin kuristaa itseni ja yritin tukehduttaa itteeni huonolla menestyksellä. jotain uuttakin tapahtui: tunsin kun joku istui mun sängyn laidalle ja kun nousin katsomaan, en nähnyt ketään. oliko se joku harha vai mitä tää nyt oli? mulla ei ole koskaan ennen ollut mitään tuollaista. voi toki olla että se oli untakin, mutten usko. mulla oli koko alkuviikon todella epätodellinen olo. odotin koko ajan että heräisin siitä pahasta unesta.

eilen meillä oli täällä palaveri mun asumisjuttuihin liittyen. sen jälkeen kävin mun vanhempien kanssa kahvilla kanttiinissa ja söin paninin, suklaapatukan ja kaakaon. tulin takaisin osastolle ja söin melkeen koko pussin ruissipsejä ja oksensin. sen jälkeen oli ruoka, kävin syömässä. ja oksensin taas. olisin halunnut kertoa hoitajille mutten saanut mitään sanottua. ja koko keskiviikon olin syömättä yhtään mitään. oikeesti, joko mä ahmin kaiken tai sitten en syö mitään. en osaa tätä. ehkä pääsen kohta muuttamaan omilleni niin syömisestäki tulis vähän erilaista...

mutta ainakin tämä päivä näyttää toistaseks ihan valoisalta. ja maanantaina toivottavasti kotiin. en halua elää, mutten halua kuolla. joten ehkä tästä taas selvitään! toivotaan parasta.

p.s. onko kenelläkään mitään postausehdotuksia tai kysymyksiä? kirjoittakaa ihmeessä kommentteihin jos jotain keksitte! valitettavasti kommentteihin en pysty jostain syystä puhelimella vastaamaan mutta postauksia pystyn kirjoittamaan.

hyvää viikonloppua kaikille! ❤