look into my eyes, it's where my demons hide

mä oon mulle kuin ilmaa vaan. kukaan ei huomaa mua, kukaan ei puhu mulle. mua päin kävellään. kirjaimellisesti.

voisin ite aika paljon vaikuttaa asiaan. mennä puhumaan ihmisille, hakeutua jonkun seuraan. mut yksinkertaisesti en uskalla. kun ei kukaa halua, miks mä väkisin niitä kiusaisin? ehkä sitten on vaa parempi olla yksin.

jos ihmiset oikeesti haluaa (tai väittää haluavansa) etten tappais itteeni nii miks mua sit kohdellaa ku pelkkää ilmaa? ottakaa jooko ite yhteyttä muhun päin jos kiinnostaa koska mä en uskalla ottaa riskejä.

laskeskelin että mulla pitäisi olla satoja pillereitä jotta henki lähtis. yritänkö säälittävästi pienemmällä määrällä vai käytänkö muita keinoja?

Jos katse vois tappaa, peiliin mä katsoisin.
Itseni pelastaa mä monta kertaa yritin.
Miks täs kävi näin, miks tän sodan hävisin?
Onko jo sen aika, joko mä pois lähtisin?

Jos pari viikkoo vielä jaksais
ennenkun mä katoan.
Eihän sitä ees kukaan huomais.
Ketään kiinnosta ei ku mä hajoan.

Kiitän kaikkia näistä vuosista
niin hyvistä ku huonoista.
Kuvista, jutuista ja muistoista.
Yhteisistä itkuista ja nauruista.

Ahdistaa lähtee mut ahdistaa elää.
Kaikki sattuu, mikään ei helpota.
Ei tarvii huolehtii musta enää.
Ois vaa parempi olla, nii mulla ku ihmisillä rakkailla.

Muutama viilto ja pari kyyneltä.
Loppu on jo lähellä.
Koskaan en enää hengitä.
Siinä se sit oli.
Elämä.

life hurts....

anteeks et oon tällane. otan kaiken itteeni ja mul on toivoton asennevamma. tää ei muutu paremmaks, tiiän sen.

siks mä aion helpottaa teidän elämää ja lähteä. luopua unelmistani ja ajatuksista jotka sanovat et elämä on hauskaa. ne oli muutenkin väärässä. toisaalta elämä ja tulevaisuus houkuttelis. mut en mä niitä saa. enkä ansaitse.

ens viikolla. viikonlopun vietän normaalisti. lähen vanhempien kaa reissuun ja nautin vielä sen mitä pystyn. kolme päivää pitäs vielä jaksaa sitä paskaa, töitä. ja siskoki muuttaa huomenaamulla suomesta pois. ahdistaa. mut kyl mä viikon vielä jaksan.

rakkaat ihmiset, jos haluutte tehdä mun kanssa vielä jotain, sanoa mulle jotain, nyt on aika tehdä se. kohta on liian myöhästä.

mä pidin niistä ihmisistä jotka vihas mua. en ollu sitä mitä oisitte haluneet mun olevan.

anteeks.

the final countdown... of life

"sulla on kaikki hyvin, sulla on vanhemmat yhdessä toisinku eräillä. saat toteuttaa ittees toisinku eräät. pärjäät älyttömän hyvin koulussa, niin hyvin et monet ei pystyis tohon."

joo, allekirjoitan ton. mut silti en hyväksy itteeni ja elämääni. millä hyväksyisin, ku kaikki muut on kauniimpia, suositumpia, laihempia, parempia? tai ku meen töihin, saan ensin haukut, kun meen kotiin ja kerron, kaikki nauraa mulle.

nää saattaa (taas jälleen kerran) olla mun elämän viimeisimpiä viikkoja. en tiedä, en myönnä, en kiistä. mä vaan tiiän et musta ei oo siihen mihinkä haluisin pyrkiä. näit hetkii taas ku tekis mieli vaa hankkii pari kartsaa tupakkaa ja muutaman pullon viinaa ja vähä jotai muutaki. sit juhlia oikee urakalla ettei muista edellisillasta mitään. jos oikee rebeliks heittäytys nii vois alkaa vaikka myymään itteään.

mut en mä sitä tee. ehkä helpompi ois vaa luovuttaa. täl kertaa voisin tehä sen sillee et kukaa ei sais tietää. en kertois polilla. en antais mitää merkkejä koulussa enkä kotona. sit yllätyksenä tuliski et hei, sannii ei enää oo. no voi hitsi. ketä ees kiinnostais?

en oo vaa kerännyt viel lääkkeit tarpeeks. ei ne lääkkeet kyl yksin toimi, tarviin jotai muutaki. no mut ens viikko aikaa miettii. ainaki.