what doesn't destroy you leaves you broken instead

oli pakko kertoa. jokin mun sisällä sanoi, että ei, et kerro. sun suunnitelmas menee pilalle. joo, niin meni. tyylikkäästi. oon säälittävä, mutta ei kai silläkään mitään väliä enää ole. annoin sanojen vaan tulla suusta ulos. en ees miettiny mitä sanoin. olo sentään helpotti, olin koko illan täynnä parantumisen iloa. tosin arvatkaa vaan oonko enää.

koulu ahdistaa niin paljon, etten meinaa saada unta. tai saan mä lopulta mutta se nukkumaan meneminen on inhottavaa. ei sen niin pitäis olla, nukkuminenhan on ihanaa? enkä mä jaksa laittautua. en meikkaa, en jaksa laittaa hiuksia. haluun olla näkymätön. ja sitten katoaisin täältä ilman että kukaan huomais, kukaan ei muistais mua. ihan kun mua ei olis koskaan ollutkaan. aikuiset haluaa tukea mua koulun kanssa, vaikkei ne tiedä miten koulussa oikeasti menee. mulla ei oo toivoakaan päästä mukaan, jollen tee tosissani töitä. en mä siihen pysty, anteeks. en halua jatkaa. mä lopetan tän koulun, sanoitte mitä tahansa.

tää sumu mun ympärillä ei tunnu lähtevän millään. haluun takaisin todellisuuteen, en jaksa elää niin etten tiedä, mitä tapahtuu. sanoinko mä oikeasti noin? näinkö mä unta? voinko herätä ja elää niin kuin normaalin 17-vuotiaan kuuluisi elää?

tunnen syyllisyyttä. oon aiheuttanut huolta monissa ihmisissä. niin moni haluaa auttaa. perhe, polin työntekijät, kuraattori. ja mä en suostu edes ottamaan apua vastaan. ja jos otan, tuntuu ettei se auta. ei kukaan voi auttaa mua. anteeks että olen taakka. ehkä mua ei vaan voida pelastaa.