oon matkalla osastolle. omasta vapaasta tahdostani mutta mua silti epäilyttää oliko tää sittenkään hyvä idea..

mun maailma on sekaisin

alan pikkuhiljaa varautua siihen että mulla on osastoreissu edessä.

toisaalta odotan sitä, koska siitä vois olla apua. mutta mulla on vieläkin sellainen fiilis että mun täytyy tappaa itseni. eikä mun kannata hankkia apua. ei se hyödytä ketään.

on niin arvoton olo. en jaksa enää. ja jos tappaisin itteni, tuskin kukaan ees huomais että mä puutun. tai ehkä huomais mutta ei kenenkään elämä juurikaan muuttuis.

miks mun parantuminen tuntuu niin mahdottomalta? onko se mahdotonta? ilmeisesti.

haluan vaan kadota

mä olen todella ahdistunut ja välinpitämätön samaan aikaan. mun kroppa ahdistaa mua, mutten silti jaksa välittää siitä että syön koko ajan. mua ahdistaa kun en tiedä mitä tekisin mun hiuksille, mutta samaan aikaan mua ei vois vähempää kiinnostaa. ahdistaa sekin että mä saatan kuolla lähiaikoina mutta toisaalta mä haluan kuolla enemmän kuin mitään (that doesn't even make sense). ja ei kiinnosta yhtään mitä muut ajattelis siitä jos mä kuolisin. itsekästä, tiedän.

en mä kuitenkaan uskalla itseäni tappaa koska oon niin saatanan surkea ja avuton. mä olen todella säälittävä, tiedän senkin mutten voi sille mitään..

mä haluan niin paljon vaan kadota tästä maailmasta. en kestä tätä oloa enää eikä mikään tunnu auttavan.

mä en ihan oikeasti tiedä mitä tehdä. oon niin vitun rikki...

ei kellään ois antaa mitään vinkkejä?

anteeks kaikille. ihan kaikesta.

lies and tears

"ootko varma että sä pärjäät kotona?" joo.

"voitko sä luvata ettet tee itelles mitään?" voin.

saattaa olla etten puhunut totta.
mä en meinaa jaksa tätä enää kauaa, mua ei oo luotu kestämään tällasta paskaa.

mä haluaisin jättää jo ne viimeiset hyvästit...

kauanko mun tarvii vielä odottaa?

kun mikään ei auta

mulla on niin helvetin vaikee olla. mikä tähän auttais? niinpä, ei mikään. paitsi kuolema. mutta en kuitenkaan uskaltais tehdä sitä, koska oon niin nössö.

toinen ongelma on syöminen. mä vaan syön ja syön, tungen hirveitä määriä ruokaa suuhuni kun mun pitäis olla syömättä ja laihtua. tän takia haluaisin asua yksin, joutuisin ite hankkimaan ja tekemään kaikki ruokani ja koska en jaksa tehdä mitään, en myöskään söis niin paljoa. mutta en pärjäis muuten yksin, joten pakko yrittää vaan kestää.

toisaalta mä haluaisin osastolle. mun olo ehkä helpottuis, mulla ois mahdollisuus jutella 24/7 jonkun kanssa ja olisin (kai) turvassa iteltäni. mutta en uskalla puhua asiasta kellekään, ja mun läheiset ei haluis että meen sairaalaan, joten joudun pysymään hiljaa ja kärsimään. ja oonko mä edes niin 'huonossa kunnossa' että mut voitais ottaa sairaalaan.

mä en ihan oikeasti tiedä mitä mun pitäis tehdä. tää on hankala tilanne.

päätin sittenkin jäädä kotiin huomenna. vaikka mulla onkin niin saatanan vaikee olla.

viimeiset hyvästit?

mä olen niin lähellä luovuttamista että ette uskokaan, ja mulla ei oo ketään kenelle mä voisin tai uskaltaisin puhua siitä. miten mä kerron totuuden? ja kenelle? haluan että tää loppuu, mutta toisaalta en haluais tehdä sitä. tuntuu kuitenkin että on vähän niin kuin pakko.

miten mä jaksan oottaa siihen tiistaihin?

kiitos että ootte jaksanu mua näinkin kauan.

everything fucking hurts

mä en jaksa, mä en jaksa, MÄ EN JAKSA. mä en osaa lopettaa syömistä, en osaa laihduttaa, en osaa enää viiltää, en osaa mitään.

mua myös ärsyttää se kun musta ei oo mihinkään. monet vaikeastikin masentuneet kuitenkin käyvät esimerkiksi kavereiden kanssa kahvilla, tai käyvät baarissa, viettävät muiden ihmisten kanssa aikaa, mutta mä vaan olen kotona. kaupassa mä käyn sillon tällön mutta siinä se sitten onkin. ei mulla edes oo ketään jonka kanssa mä viettäisin aikaa tai lähtisin ulos. alan tosin pikkuhiljaa myös tottua ajatukseen etten tuu koskaan enää olemaan parisuhteessa. kukaan ei jaksais mua. oon seurustellu tasan kerran ja siitäkään ei tullut yhtään mitään, se suhde kesti muutaman viikon. oon toivoton tapaus. ja mä haluan kuolla. haluan pois täältä, ikuisesti.

joka tapauksessa, tiistaina tapahtuu ihmeitä. sitä odotellessa. en vaan malta odottaa.

en kelpaa kenellekään

mun oma vartalo suorastaan oksettaa mua. oon merkittävästi ylipainoinen, ja nyt mun on oikeesti pakko tehdä asialle jotain, mutta en tiedä pystynkö siihen, koska mulla on järkyttävät ruokahalut ja en osaa välillä hallita syömisiäni, enkä osaa myöskään kieltäytyä ruoasta.

siksi kysynkin teiltä, onko teillä antaa mitään vinkkejä laihdutukseen tai syömättä olemiseen? toivon että osaisin tehdä tän terveellä tavalla, mutta pelkään ettei tästäkään tule yhtään mitään...

voi luoja mä vihaan itseäni.

mielessä pyörii synkkiä suunnitelmia ja kolme sanaa:

entä jos sittenkin?

ensi viikko vielä. sen jälkeen en tiedä mitä tapahtuu.

mulla on ihan hirvee olo.

ja en todellakaan haluais olla yksin, mutta on vähän niinku pakko. pelkään vaan et tyhjennän kohta lääkekaapin tai viillän ranteet kunnolla auki tai jotain vastaavaa.

mua ei vaan oo luotu kestämään tällasta paskaa. anteeksi..

mitä jos mä lähtisin?

perjantai oli todella huono päivä. muu viikonloppu sujui ihan hyvin. eilinen ja tämä päivä sujui iltapäivään asti tosi jees, mutta nyt. en varsinaisesti oo surullinen mutta mä en jaksais enää elää. (jotain uutta? no ei.) mua ei huvittais enää pitää huolta itestäni, en jaksais peseytyä, en tehdä kotitöitä, en mitään. laihduttaakin pitäis mutta mä vaan syön ja syön ja syön eikä sille näy loppua. vihaan itteeni. en jaksa enää mitään. haluan viiltää. haluan pois.

kaiken lisäksi tunnen syyllisyyttä jos vähänkään oon iloinen tai voin hyvin. miksi? ilmeisesti mun kuuluu olla masentunut.

tapaan perjantaina lääkärin, enkä tiedä pitäiskö mun kertoa totuus.

...se jää nähtäväksi.

there's nothing that could save me

tästä ei tule mitään. mä oon koko illan miettinyt jos lähtisin ensi viikolla joku päivä rautatieasemalle ja lopettaisin tän kaiken. kaikki kipu ois hetkessä ohi.

ei ollut kaukana että oisin tänään joutunut sairaalaan, kun kävin polilla. yritän nyt vielä kuitenkin selvitä kotona, vaikka mua epäilyttääkin se miten pärjään. oon niin henkisesti väsynyt. no, ainakin mun vanhemmat tietää nyt mikä mun tilanne on ja mun pitää kuulemma heti kertoa niille jos tuntuu siltä etten pärjää kotona. mutta osastolle mennessä mun itsetuhoisuus on aina lisääntynyt entisestään. joten mulla ei ole mitään ideaa mikä olis nyt paras ratkaisu.

mitä mä oikein teen? lähdenkö tiistaina tai keskiviikkona sinne steissille vai olisko ihmiset tyytyväisempiä jos menisin hoitoon?

mulla ei ole harmaintakaan aavistusta mitä tässä oikeen pitäis tehdä.

tuntuu kuin kaikki taistelu olisi turhaa

saanko niellä kaiken mitä mun dosetista löytyy? saanko hypätä junan eteen? saanko laittaa köyden mun kaulan ympärille? saanhan?

mutta silti, mua pelottaa enkä uskalla. oon niin paska etten edes itseäni osaa tappaa.

mutta tää loppuu vielä, lupaan sen. pääsette musta vihdoin eroon. älkää huoliko, se tulee vielä tapahtumaan.

ja älkää huoliko, kaikki on kohta ohi.

MÄ HALUAN POIS TÄÄLTÄ, MÄ HALUAN KUOLLA.

tähän ei auta mikään...