uusi vuosi lähestyy

vuosi alkaa olla lopuillaan.

niin mitä mun vuoteen 2015 onkaan kuulunut?

kolme osastojaksoa. viiltelyä ja muutamia tikkejä. lepositeitä ja eristyshuoneita. ect-hoitoja ja ajanjaksoja joista en muista yhtikäs mitään.

tää vuosi ei oo ollu mulle mitenkään paras mahdollinen. en odota myöskään ensi vuodelta yhtikäs mitään. en hyvää enkä pahaa.

onko 2016 se vuosi jolloin mä teen kaikesta lopun vai se vuosi jolloin alan parantua?

todennäköisesti ensimmäinen, mutta ei sitä koskaan tiedä.

mulle on sanottu että mulla on koko elämä vielä edessä. ehdin vielä tehdä vaikka mitä, ja mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon. sori, mut en jaksa uskoa. taidan todella olla toivoton tapaus.

mutta joo. hyvää (ja parempaa) uutta vuotta jokaiselle mun lukijalle! kiitos kun olette jaksaneet piristää mua kommenteillanne. love you ❤

kuka mut pelastais

kaks tikkiä.

kaks vitun tikkiä.

mä en oikeesti osaa enää viiltää kunnolla.

mä olen niin säälittävä.

säälittävä, turha ja huono.

ei mitään positiivista sanottavaa.

merry christmas!

mä olen onnellisesti kotona. pääsin lomille tänään ja perjantai-iltana meen takas osastolle. tässä välissä me vietetään perheen ja sukulaisten kanssa joulua. syödään, jaetaan lahjoja ja jutellaan, pidetään hauskaa.

mulle kuuluu siis ihan hyvää. tää voi mennä ohi nopeestikin mutta otetaan tästä kaikki ilo irti.

haluan vielä toivottaa todella hyvää ja rauhallista joulua kaikille mun lukijoille! olette ihania. ❤

vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois

en osaa enää edes oksentaa. vaikka kuinka työnnän sormet kurkkuun niin ei, mitään ei tule ylös. se ahdistaa mua. ja tämän jälkeen alan ahmimaan koska mulla on suklaata ja sen jälkeen mua vasta ahdistaakin. vedän koko levyn kerralla, yritän oksentaa, mitään ei tule, ahdistus. millä tän sais loppumaan? onks tällane edes tervettä?

huomenna selviää missä vietän joulun. kyllä ne mut kotiin päästää, en mä itselleni mitään tee. sen voin luvata, mutta sitten kun joulu on ohi...

...en lupaa yhtään mitään.

MÄ EN JAKSA ENÄÄ.
YHTÄÄN.

melkein onnistuin karkaamaan täältä tänään. mut sekin epäonnistui. niinku kaikki muukin. hah. mä olen pelkkä epäonnistuja. ja turha. niin turha.

kuole
kuole
kuole pois.

muhun sattuu niin paljon.

en tiedä pääsenkö viettämään joulua kotiin. lääkäri ei pystynyt lupaamaan mitään. "sun voinnissa tuskin tapahtuu mitään suuria muutoksia tässä välissä". vaikka mä voin todella luvata etten tee itsemurhaa tai vahingoita itteeni millään tavalla. mutta ei, eihän muhun voi todellakaan luottaa.

tästä itkusta ei tuu loppua.
mitä helvettiä mä teen?

loputonta kärsimystä

oon varmaan tällä osastojaksolla itkeny enemmän kuin koko vuoden aikana yhteensä. toisaalta se on hyvä että pystyn itkemään, toisaalta se ei auta mua juurikaan millään tavalla. sen pitäis helpottaa mut ei. ei mulla.

miksei eutanasiaa voitais laillistaa? mut voitais vihdoin päästää tuonne toiselle puolelle jossa mun ei tarvis kitua enää.

tiedän että tuo kuulostaa idioottimaiselta, anteeksi. mä en vaan jaksa tätä enää. mun tilanne on toivoton. asioita ei voi enää muuttaa. kaikki on mennyttä.

miten mä jaksaisin taistella?

menetin toivon jota ei koskaan ollutkaan

(anteeksi tekstin sekavuus)

mä itken täällä ja mietin muita mun ikäisiä. monilla on koulupaikka, nyt jo oma asunto, kavereita ja harrastuksia, onnellinen parisuhde. mulla ei ole mitään.

täällä mä makaan vaan sairaalassa polvet ja käsi mustelmilla. tää olis mun elämän parasta aikaa, tai ainakin sen pitäis olla. mutta ehei. nuoruus on sitä aikaa jolloin pidetään hauskaa ja ollaan onnellisia. mun osalta toivo on menetetty, mahdollisuus onnellisuuteen meni jo ohi.

mitä mulle muuten kuuluu? joo tosi hyvää. maanantaina menin osastolle niinkuin oli sovittu. ja niinkuin aina ennenkin, lukittaudun vessaan ja ranteet auki. sen jälkeen muutamaksi tunniksi eristyshuoneeseen. sitten kun multa vietiin terä, aloin hakata itteeni. löin päätä seinään, tiedän miten lapsellista touhua mutta kun tuntui että mun oli vaan pakko. yhtenä iltana päädyin sitten lepositeisiin, joissa jouduin olemaan koko yön. seuraavana päivänä siirryin ambulanssikyydillä toiselle osastolle. oon myös maanantaista lähtien oksennellut, minkä seurauksena painoa on lähtenyt pari kiloa. jes, oikea suunta.

mä en kyllä tiedä mitä mun pitäisi tehdä. miksi oon täällä kun en halua apua, vaan haluan kuolla.

mä
en
jaksa
elämää
enää
sekuntiakaan

mutta miten mä lopetan sen?

lähtisinkö nyt vai heti

mielessä pyörii lähes koko ajan luovuttaminen ja kuolema. paino vaan nousee nousemistaan ja mua ahdistaa. mä en jaksa tätä elämää enää kauaa.

en tiiä onko se hyvä vai huono asia mutta näin lääkäriä tänään ja sanoin hänelle että mulla on itsetuhoisia ajatuksia. tuli puhetta sairaalasta. ja mä suostuin.

maanantaina todennäköisesti siis menen osastolle. mut munhan ei pitänyt parantua vaan kuolla pois. enkä usko siihenkään et voisin joskus vielä elää onnellista elämää. parantua. nauttia elämästä.

ehkäpä mä yritän vielä. edes hetken aikaa jos tää vaikka lähtis tästä muuttumaan johonki suuntaan.

tai sit mä luovutan. tai sit ei. en mä enää tiedä mitä mä tekisin.

joku mun päässä huutaa...

...että hanki nyt helvetti sentään sitä apua.

vaikka en mä sitä ansaitse. parempi ois vaan kuolla pois, kun kaikki tuntuu vihaavan mua ja en oo saavuttanu elämässäni mitään hienoa. ja tuskin tuun saavuttamaankaan.

joo, mulla ehkä on ihan hyvä olo. joo, mä saatan vaikuttaa ihan pirteältä.

mut silti mä haluan kuolla ihan yhtä paljon. oon valmis lähtemään sinne metroasemalle. ottamaan sen yliannostuksen. viiltämään ranteet kunnolla auki.

mitä vaan millä henki lähtis.

salaisuuksia

mua ahdistaa niin paljon että hädin tuskin tää kirjottaminen onnistuu.

mä en jaksa enää välittää siitä että lihon. syön ja syön ja syön, jatkuvasti on nälkä. syöminen on harvoja asioita jotka nykyään mulle tuottaa tyydytystä.

huomenna on se päivä jonka jälkeen millään ei ole mitään väliä. huomenna on se päivä jolloin mä alan suunnitella omaa kuolemaani.

mä. en. jaksa. tätä. enää. sekuntiakaan.

joko mä saan sanoa ne viimeiset hyvästit?

ehkä elämä ei oo tarkotettu mulle

ahdistaa ahdistaa ahdistaa

ahdistaa vielä vähän enemmän

mä en selviä tästä. kaikki menee päin helvettiä ja asiat vaan pahenee. en mä tällasta jaksa enää kauaa.

...onneks ens viikko lähestyy hyvää vauhtia.

joo mulla on kaikki hyvin. kyllä mä pärjään. oon päässy jo pahimman yli.

kenelle mä oikeen valehtelen enemmän, itelleni vai muille?

mä tunnen tän ahdistuksen mun kropassa. onneks se loppuu kohta.

should i cry for help or kill myself

MÄ VIHAAN ITSEÄNI NIIN TOLKUTTOMAN PALJON, MITEN MÄ LOPETAN SYÖMISEN JA LAIHDUN?

mun tekee niin pahaa kun reidet hinkkaa yhteen kun kävelen.

tänään mä itkin koska en osaa viiltää tarpeeksi syvälle.

miksi mä en uskalla
miksi mä olen näin huono

sanotaan että jos mun kuuluis kuolla tai oikeesti haluaisin tappaa itseni mä olisin tehnyt sen jo
mä haluankin
oon vaan niin säälittävä että kituutan itseäni täällä päivästä toiseen
koska mulla on vielä pienen pieni toivonkipinä paranemisen suhteen.

mutta totuus on että tää ei tuu loppumaan koskaan
ennen kuin mä teen siitä lopun.

kun askelees on hatarat

mä katson mun suonia samalla haluten repiä ne auki.

mun pitäis kertoa myös mun poikaystävälle etten halua enää olla yhdessä. mua ahdistaa parisuhdekin. sattuu niin paljon tehdä niin kun oon päättänyt. mutta mun on pakko tehdä se ennen kuin rikon hänetkin.

pari viikkoa pitäisi vielä jaksaa, niin että tuo yksi tapahtuma on ohitse.

sen jälkeen millään ei ole mitään väliä.

ei mitään toivoa

oon tänään syönyt kaks leipää, purkin vauvanruokaa, vähän perunamuusia ja kanakastiketta, yhden hapankorpun, 6-7 pientä riisipiirakkaa ja pari palaa pullaa.

ja arvatkaa mitä mä tein; oksensin! hyvä minä. sentään vasta toinen kerta tällä viikolla.

mua ahdistaa syödä ja ahdistaa olla syömättä. mut kun on pakko laihtua niin se on pakko. ei sille voi mitään.

yritin kans piilottaa aamulääkkeet mut jäin kiinni. miks mä söisin lääkkeitä kun ne tuntuu turhilta, kun voisin kerätä ne ja ottaa kaikki kerralla?

eikö tähän oikeesti auta mikään muu kuin kuolema? ei näköjään.

:(

en vaan osaa olla syömättä. kieltäytyä ruoasta. mun tekee mieli koko ajan jotain. mä en ikinä tuu olemaan laiha ja kaunis. mua vaan oksettaa niin paljon se mitä peilistä näen.

voisin taas vetää kurkusta alas kaikki pillerit mitä talosta löytyy, repiä suonet auki tai hypätä auton alle. keksisinpä vaan jonkun hyvän syyn tehdä sen.

mitä mä teen? en mä voi kertoa kellekään miten mun asiat oikeasti on.

mun pitää ilmeisesti esittää hyvinvoivaa siihen asti kunnes riistän oman henkeni...

say yes to suicide.

kaksi kuukautta olin ilman terää

ja tänään mä tein sen taas.

helvetin säälittävät pintanaarmut.

voiko ihminen säälittävämpi olla? tai nolompi? huonompi?

en pysty keskittymään kunnolla ja jokainen pikkuasia mikä pitäis hoitaa, ahdistaa niin helvetisti. en mä pysty tähän.

jos mä lähden täältä ennen joulua, eihän se haittaa ketään? tai no, ehkä haittaa, mut ihan sama. anteeksi. olisitte tyytyväisiä että mulla ois vihdoin hyvä olla.

miks mua kidutetaan tällä tavalla?

oon niin väsynyt tähän kaikkeen, että näen vaan yhden ratkaisun. ei varmaan tarvitse edes sanoa, mikä se on.

pärjäilkää te, rakkaat. mä en enää edes jaksa yrittää.

"kaikki hyvin".

kuolema odottaa mua. se suorastaan kutsuu mua luokseen.

mä tarvitsisin nyt jonkun hyvän syyn tappaa itteni ja mulla onkin yksi idea, joka tosin on huono mutta en parempaakaan keksi.

mä olen monelle rakas, tiedetään. tuntuu niin itsekkäältä mut tosiaan mua ei pahemmin kiinnosta.

miten edes voi olla näin paha olo? eikä tää oo ees pahinta mitä mulla on ollut, mutta oon silti valmis siihen lopulliseen ratkaisuun.

mielessä pyörii vaan yks ajatus.

mä kuolen
mä kuolen
mä kuolen
mä kuolen vihdoin pian

pääsen maan alle makaamaan, ilman mitään ajatuksia, ilman ahdistusta, ilman pahaa oloa.

en malta odottaa.

hyviä ja huonoja uutisia

sillä aikaa kun olin osastolla, äiti oli heittänyt pois mun terät ja kaikki millä olisin voinut satuttaa itseäni.

tänään on ollut parempi päivä MUTTA tein silti jotain joka olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä; ostin uusia teriä.

mun tekee niin paljon mieli viiltää. vaikka valtimoon. loppuis tääkin vihdoin.

joku päivä vielä sen teen.

TAPPAKAA MUT.

tai antakaa mulle lupa niellä kaikki lääkkeet mitä meiltä löytyy.

jooko?

tää kaikki tulee loppumaan

mulla on ihan ihmeellinen olo. sellanen että mun pitäis kuolla. ja mä haluankin, en jaksa elämää. mutta mä haluan toisaalta elää. ja mua pelottaa tulevaisuus. vaikka mulla on asiat "hyvin". sekin että oon nykyään parisuhteessa toisaalta ahdistaa vaikka se tuntuu hyvältä että mä kelpaan jollekin.

mä haluan vaan niellä kourallisen pillereitä. viillellä käteni niin että verta valuu litrakaupalla. tai vaikka repiä samantien kaulan auki.

kotiuduin osastolta vasta viikko sitten ja nyt jo tuntuu tältä.

ei lupaavalta näytä. mitähän tässä pitäisi tehdä?

maybe i'll survive

uloskirjoitus lähestyy. oon lomalla tiistaihin asti, menen illalla takaisin osastolle ja keskiviikkona mut kirjataan ulos, jos kaikki menee hyvin.

mulla menee ihan hyvin. vaikka olenkin lihonut ihan helvetin paljon, siedän itteäni vähän paremmin. vihaan silti itseäni mutta olen tosiaan nykyään parisuhteessa. (elämäni ensimmäistä kertaa) ja se on antanut mulle vähän itsetuntoa.

koittakaa tekin jaksaa, jooko? niitä huonoja päiviä tulee mullekin vielä, tiedän sen, mutta mulla on sellanen olo että mä selviän jos vaan kestän tän kaiken paskan mikä tippuu mun niskaan. puhukaa ihmisille, hankkikaa sitä apua. tekin selviätte kyllä jos vaan haluatte.

hyvää viikonloppua ihanat! <3

mikään ei muutu

yli viikko on kulunut ja melkein mikään ei ole muuttunut. haavat ovat toki parantuneet mutta siihen se sitten jääkin.

en edelleenkään halua tulevaisuutta. en nähdä miltä maailma näyttää kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. onko mulla läheiset elossa, mitä teen työkseni, onko mulla jo omaa perhettä... kuinka helppoa olisi vain nukkua ikuisesti. ei tarvis tehdä päätöksiä, ei ottaa vastuuta asioista. ei mitään.

mä haluan tuhota itseni mutta toisaalta ehkä myös hankkia elämän samaan aikaan. tää on super sekavaa. ja ahdistavaa.

mulla on semmonen tunne että mun "kuuluis" elää. mutta en halua. oon sotkenut niin monta asiaa jo että niiden korjaaminen olis turhaa.

antakaa anteeksi kaikki paha mitä oon ikinä teille tehnyt. oon satuttanu itteeni virheistä jotka oon tehnyt niin ehkä se kompensoi jotain. mun käsi näyttää tältä, eikä muuksi muutu.

TRIGGER WARNING! jos koet häiriintyväsi viiltelyjäljistä, ethän selaa alemmas!

mahdoton tapaus

sunnuntai-iltana menin osastolle, maanantaina oli tarkoitus aloittaa ect-hoidot.

minäpä kuitenkin lukittaudun vessaan ja viillän ranteet auki. verta valui paljon muttei tarpeeksi. olin kuitenkin tyytyväinen, koska en ikinä ollu viiltänyt niin syvälle. mutta mun piti kuolla. ja henkiin jäätiin. päivystyksen kautta akuuttiosastolle, jossa nukuin yön eristyshuoneessa. siirto toiselle osastolle. maanantai-keskiviikko välisestä ajasta mulla on huonot muistikuvat. oksentamista eristyshuoneen lattialle, injektiolääkitystä ja lepositeitä. tänä aamuna pääsin lepositeistä pois, tilalle tuli vierihoito. pääsin sentään vihdoinäymään suihkussa ja sain puhtaat vaatteet päälle.

tästä jaksosta voi tulla pitkä. mutta mä en aio vielä luovuttaa itsemurhan suhteen. en edelleenkään halua elää. mä haluan pois täältä. vaikka äiti itkee ja sanoo rakastavansa mua, niin ei. ei se saa mun mieltä muuttumaan. oon itsekäs muttei voi mitään.

mun sisällä kuitenkin joku huutaa
pelastakaa mut itseltäni
ennenkuin on liian myöhäistä.

dreams

mä haaveilen kuolemasta.

ja se on mun ainut haave joka koskaan tulee toteutumaan.

ja vielä pikemmin kuin uskoisikaan.

te ette ymmärräkään kuinka paljon mua oksettaa mun oma vartalo. mä syön kaiken ruuan mikä mulle tarjotaan ja enemmänkin. mä vaan syön ja syön ja syön ja ahdistun kun vaaka näyttää joka punnituskerralla enemmän ja enemmän. enkä pysty edes oksentamaan salaa.

mitä mä teen mitä mä teen mä lihon apua apua APUA mä en osaa lopettaa

mä en tuu ikinä kelpaamaan kellekään tällaisena mä haluan kuolla heti nyt.

mutta mun pitää odottaa vielä.
vielä hetki.

i don't wanna stay here

mulle sanotaan että mun äänestä paistaa läpi valo. että mun pitää tehdä töitä itseni eteen, mä ansaitsen parantua ja mua rakastetaan. paskapuhetta.
ei tää tunnu siltä. vaan tää tuntuu siltä että mun kohtalo on kuolla nuorena. mun ei olekaan tarkoitus parantua. heti jos tuntuu vähän paremmalta mun pää sanoo vastaan. sä et ansaitse mitään. et mitään. paitsi pahaa.

mä en jaksa enää kauaa taistella vastaan. kohta on aika luovuttaa.

anteeksi kaikki.

elämään väsynyt

musta alkaa päivä päivältä yhä enemmän tuntua siltä että mä saattaisin jopa tehdä sen. oikeasti. toisella puolella ei ole mitään muuta kuin rauhaa. sitähän mä haluan.

päästäkää mut menemään, jooko? me nähdään vielä joskus, lupaan sen.

mä painan tupakkaa ihoon ja hetken tunnen olevani elossa.

-

mä haluan kuollakuollakuolla pois.

mua melkeen naurattaa se miten mä ansaitsen tän kaiken paskan joka tippuu mun niskaan.

jos mulle huomenna ehdotetaan osastoa, mun täytyy kieltäytyä. en mä voi. koska mun pitää kuolla. on pakkopakkopakko kuolla pois. mä en tuu näkemään tulevaisuutta. se ei ole mua varten.

kiitos kaikille kaikesta. mun ei vaan kuulu olla täällä.

yeah, i think that i might break

mun pää ei kestä tätä ahdistusta. oksettaa kun katson peiliin. kauheat ulkonäkökriisit ja -paineet. kaikki samaan aikaan. ja jos yhdestä pääsee eroon, toinen tulee tilalle.

äiti vaan sanoo että "piristy! reipastu! nouse ylös siitä ja tee jotain!" kun ei kukaan ymmärrä mua. kaikki on 1000 kertaa vaikeampaa ja raskaampaa kuin silloin kun olin vielä terve. mulla on vaikeuksia saattaa asiat loppuun asti. mä en jaksa enää kauaa, oon varma siitä.

saanko mä kuolla pian, saanhan? ensi viikolla?

mulla on todella itsetuhoinen olo.

jätin iltalääkkeet ottamatta.

veri värjää paperin punaiseksi.

mä haluan lähteä.

nukkua ikuisesti.

mä en halua että asiat muuttuis parempaan.

eikä niin tule edes käymään.

mä haluan vaan pois.

i'm a mess

mä olen niin totaalisen loppu.

eikä mikään auta.

ehkä mun pitäis sittenkin lähteä.

i won't stop until i'm perfect

päivääni on kuulunut oksentamista ja lenkkeilyä. kävelin sateessa tunnin. mutta en välittänyt siitä pahemmin. kunhan kaloreita kuluu. mä lopetan vasta kun oon tarpeeksi laiha. täydellinen.

mulla tuntuu menevän ihan hyvin. mutta niin kiittämättömältä kuin se kuulostaakin, en ole siihen tyytyväinen. mä haluaisin vielä toteuttaa sen suunnitelman ja lähteä pois täältä kun en osaa enkä pahemmin ansaitse elää mutta mulla on pieni toivonkipinä taas syttynyt. entä jos sittenkin? mitä jos tää kaikki onkin joku päivä vaan osa mun menneisyyttä? en kyllä tiedä jaksanko uskoa tuohonkaan.

en tosiaankaan enää tiedä lähteäkö vai jäädä. mä en osaa päättää.

tappakaa mut

kolmas ilta peräkkäin kun leikin terän kanssa.

ps. enää 12 kokonaista päivää.

synkempää

mä voin tuntea kun mun viimeisetkin toivonrippeet hiipuvat pois.

kun mun voimat pikkuhiljaa loppuu.

kun mun elämäni lähestyy loppuaan.

mua ällöttää se mitä mä näen peilistä. läskiläskiläski.

mua inhottaa kun mun reidet osuvat yhteen ja vatsa menee makkaroille kun istun. käsivarsista saa paremmin kuin hyvin kiinni. pohkeet ovat järkyttävän kokoiset.

mutta mä en laihdu. en osaa sitäkään enää.

mä en enää elä. mä vaan olen. turha paska joka vaan on olemassa.

ja haluan tän loppuvan. ja niin tulee tapahtumaan.

mä en enää tiedä mitä tehdä

mun paino ei laske millään. vaikka kuinka yritän. mut on luotu epäonnistujaks. 

en pysty elämään tällaisen vartalon kanssa. pitääkö mun tosissaan riistää henkeni? mitä muutakaan tässä tilanteessa vois tehdä?

haluan toteuttaa sen suunnitelman. antakaa jooko mun tehdä se.

synkkää

mä en ansaitse elää.

help i've done it again

en jaksa tällasta. asioiden hoitaminen tuntuu ylivoimaiselta. pitäis imuroida, käydä kaupassa ja apteekissa, vaihtaa lakanat. mutta mä en jaksa. ei mulla ole energiaa pitämään edes itsestäni huolta kunnolla. en jaksa välittää vaatteista, pidän päälläni mitä sattuu. en jaksais pestä hampaita, en pestä hiuksia. ihan vaan oleminenkin ahdistaa. se ettei tarvitse tehdä mitään.

mun laihdutus epäonnistuu koko ajan, tänäänkin ostin kaupasta irtokarkkeja ja vedin koko purkin. en voinut vastustaa kiusausta. siitä tuli huono olo. ja yllätys yllätys, oksensin. en osaa olla ottamatta niitä turhia kaloreita joten niistä pitää päästä jälkeenpäin eroon.

mun tekis niin mieli toteuttaa se suunnitelma heinäkuun lopulla. ehkä mä teenkin sen. sen näkee sitten.

mun pitäis huutaa apua mutta mä en osaa.

olin hetken ehjempi kuin moni muu

tänään on ollut hyvä päivä. olin helsingissä shoppailemassa ja leffassa sekä kävin ottamassa kielikorun. jaksoin jopa hyvin. nyt istun bussissa kohti kotia. huomenna prideille kavereiden kanssa.

ehkä elämä voittaa vielä.

toivoton

mun tekee mieli viiltää. kunnolla. vaikka niin että veri lentää. mä haluan hypätä junan alle. ottaa kourallisen lääkkeitä. mitä vaan millä henki lähtis.

seuraava poliaika heinäkuun lopussa. mä en tuu pärjäämään tätä menoa.

mulla meni oikeasti hetken aikaa hyvin. en tiedä mitä tapahtui, älkää kysykö.

tää kaikki on yhtä tuskaa. miten tästä pitäis selvitä?

ahdistaa.

antakaa mun vaan jo mennä, olkaa niin kilttejä.

hukassa

oon äärettömän pettynyt itteeni. en saanut opiskelupaikkaa.

mun pitäis jo olla käynyt kaksi vuotta ammattikoulua/lukiota mutta oonkin ihan nollissa. ihan oikeasti, jos mun psyyke ei kestä normaalia ammattikoulua ja oon liian "hyvässä kunnossa" erityisoppilaitokseen, mihin helvettiin mä menen? taidan luovuttaa koko opiskelun suhteen. ei tästä mitään tule. pidän välivuotta niin kauan kuin jaksan ja etsin töitä. ei tässä muukaan auta.

paino vaan nousee ja nousee. en mä tällekään mitään voi, en osaa lopettaa syömistä. voisipa joku auttaa.

alkaa tuntua siltä että tää hyvä ajanjakso hiipuu pikkuhiljaa pois. tekisi taas mieli luovuttaa, en tiiä mitä elämälläni teen.

pitkästä aikaa sanon tämän:
haluan pois.

the sun is shining brighter each day

mua ahdistaa ihan suunnattomasti se fakta että oon lihonut. ei siinä mitään, painoa saa aina pois mutta pitää huomioida se että pelkään etten osaa laihduttaa muilla kuin epäterveillä tavoilla. jos en osaa laihduttaa ilman että oksentelen tai minimoin syömiseni, on ehkä parempi olla laihduttamatta. mutta mä en viihdy tässä kropassa, en halua näyttää tältä! jotain pitäisi siis tehdä, en vaan keksi mitä. muutenkin stressaan ja ajattelen ulkonäköäni koko ajan eikä tää ole kivaa kun se on pakonomaista. noh, ehkä mä ratkaisen nää ongelmani joskus... ehkä.

lisäksi meidän perheessä on keskoslapsi ja mua pelottaa mahdolliset takapakit. tähän mennessä on mennyt ihan hyvin mutta koskaan ei tiedä mitä tuleman pitää.

masennuksen kanssa siis menee ihan hyvin, pakko-oireet vaivaa lähinnä. mutta sähköhoidosta on ilmeisesti ollut apua kun mieliala on kohtalaisen hyvä koko ajan. viiltely on jäänyt pois, toivottavasti pysyvästi. nää arvet hävettää mua enkä halua niitä yhtään lisää.

toivon että teillä lukijoilla menis edes kohtalaisesti. ootte tärkeitä <3 hyvää viikonvaihdetta kaikille!

kerrankin jotain positiivista!

mulle kuuluu oikeasti jo ihan hyvää. tää on jo kolmas osasto missä mä olen saman jakson aikana mutta mulla alotettiin ect-hoidot. olisin voinut jäädä tuolle edelliselle osastolle ja odottaa kesäkuuta mutta oli parempi vaihtaa osastoa ja päästä sähköhoitoon heti. oon käynyt nyt neljä kertaa, kaksi on vielä edessä. sen jälkeen torstaina olisi hoitokokous jossa selviää kirjataanko mut ulos vai jäänkö vielä osastolle kirjoille.

mutta siitä sähköhoidosta vielä; jos teille tarjoutuu mahdollisuus kokeilla, kokeilkaa ihmeessä! se ei mulle ihmeitä ole tehnyt mutta kyllä siitä hyötyä on ollut. lähimuistin pätkiminen on ainoa huono puoli mikä nyt tulee mieleen. mutta suosittelen!

ei mulla muuta tällä kertaa. hengissä ollaan ja pysytään. kerrankin mä oikeasti voin sanoa haluavani elää. ajatukset ei pyöri kuoleman ympärillä. mulle on tulevaisuus, mä uskon niin. en vaan tiedä millainen mutta alkaa ahdistaa jos ajattelen sitä, joten pysyttelen mieluusti vaan tässä hetkessä... mä haluan nauttia tästä hyvästä olosta niin kauan kuin on mahdollista.

pieni kuulumispostaus tähän väliin, hyvää viikonvaihdetta kaikille! <3

nouset ylös voittajana

viime sunnuntaina palasin kotilomilta. ja mulla oli mukana jotain kiellettyä. terä.

istun suihkun lattialle ja viillän. viillän uudelleen. ja taas. osun suoneen ja verta suihkuaa. hymyilyttää.

hoitajat tulee huoneeseen. istun itkien verilammikon vieressä. päivystävä lääkäri saapuu paikalle. mua alkaa pyörryttää. siirryn sänkyyni makaamaan. sitten lähtö taksilla päivystykseen. 9 tikkiä.

vanhempien luottamus meni jälleen. välit tosin korjaantuivat jo mutta se satutti mua. mun oma tyhmyys. tai no oma ja oma. nää ei oo kaikki mun ajatuksia vaan hänen. lupasin että kaikki on hyvin enkä tee enää ikinä mitään sellaista.

tänään palasin kotilomalta.
ja mulla on terä mukana.

jää tosin nähtäväksi käytänkö sitä.

epätoivoa ilmassa

oksentelu on tullut tavaksi. eilen yritin kuristaa itseni ja hoitajat ryntäsi huoneeseen ja vei multa vaatteetkin päältä. kaikki kamat lukkojen takana ja sairaalavaatteet päälle.

hakkaan päätä seinään. hoitajat ei pidä siitä ja käskee lopettamaan. mutta mä en osaa. mun on jollain keinolla satutettava itseäni, enkä keksi enää muuta kuin hakkaaminen.

mä haluan kuolla. tavallaan mä haluan myös elää. elämässä on niin paljon hyvääkin.

mä nousen täältä vielä, eikö niin?

vie mut kotiin

oon elänyt viime päivät sumussa. mut siirrettiin toiselle osastolle koska niiltä loppu keinot mun suhteen, mut tää uus osasto on kamala.

sain injektiolääkitystä, olin eristyshuoneessa ja käväisin lepareissakin. tätäkö mä olen halunnut? että mulla olis saatanan paha olla?

ei tää lopu ikinä. miksei vaan voi nukkua pois?

anteeksi kaikille, huhtikuu on mennyt mulla kokonaan ohi enkä pysy enää perässä siitä mitä tapahtuu.

antakaa vain anteeksi.

untitled #4

ei tästä tule mitään. en syö, tai syön vähän ja kadun. mä oon oksentanu tänäänkin kahdesti. eilen yritin hirttää itteni vessaan. musta ollaan huolissaan.

tahdon jo lepäämään. mua rakastetaan ja mä tiedän sen mutta mä haluun vaan nukkua pois. ehkä kuitenkin osasto on mulle oikea paikka just nyt. mua voidaan auttaa. pitää vaan antaa mahdollisuus.

mutta miten teidän pääsiäinen meni? hyvää viikonalkua rakkaat lukijat <3

elät vain yhden kerran

olen huoneessani yksin, ja parin tunnin täälläolon jälkeen päätän että nyt on se hetki. kaivan terät esiin ja viillän. menen sängylle istumaan ja näen kun valkoisiin lakanoihin ilmestyy punainen läntti. hoitaja tulee kysymään oloa ja kysyy haluanko rauhoittavaa. vastaan myöntävästi ja hoitaja lähtee hakemaan lääkettä.

otan terän uudelleen esiin ja viillän ranteeseen. en osunut suoneen mutta näin sen. kuinka lähellä se oli. miksi olen niin huono? oveen kuuluu koputus ja yritän nopeasti piilottaa terää mutta se tippuukin lattialle. hoitaja näkee veriset lakanat. jäin kiinni. voi paska. menemme kansliaan ja verta tippuu perässäni käytävälle ja kanslian lattiakin on veressä. "onko sulla enempää teriä?" ei, vastaan mahdollisimman viattomana.

haavojen paikkaamisen ja diapamin jälkeen vuorossa on tavaroiden ratsaaminen. "täällähän näitä on, sä huijasit. etkö sä tyttö haluakaan apua?" haluan, soperran itku kurkussa.

ensimmäinen yö on selvitty. täällä on kamalaa. mutta ehkä mä saan sitä apua.

näen tässä nyt kaksi vaihtoehtoa: joko toteutan mun suunnitelman, lopetan tän kaiken kärsimyksen ja lähden pois tai sitten kituutan itseäni ja kärsin täällä kunnes romahdan lopullisesti tai sekoan.

en tiedä. jompikumpi pitäis valita mutta en osaa päättää. kunpa joku tekisi sen päätöksen mun puolesta.

kuoleman kaunis kutsu

VOISKO TÄÄ JUMALAUTA LOPPUA JO. hyvä että pystyn normaalisti hengittämään kun ahdistaa niin paljon.

mä haluanhaluanhaluan lopettaa tän kaiken lähteä pois tästä kylmästä ja pahasta maailmasta

maanantai mikset voi tulla nopeammin mä haluan vaan pois jo nyt

ansaitsen kuolla

voisin sanoa ettei tää ahdistuksen määrä oo enää reilua mutta kun se on. mulle. oon niin huono. huonohuonohuono. ymmärrätkö sä että sä olet huono? kyllä mä sen tiedän. mä ansaitsen tän kaiken mutta mä en pysty sietämään tätä.

laihdutusprojekti ei etene. olen ahdistunut, ahmin ja ahdistun siitä lisää. oravanpyörä. mitä tässä pitäis tehdä kun mun peilikuva oksettaa mua mutten osaa tehdä asialle mitään?

alan olla askeleen lähempänä mun suunnitelman toteuttamista. oon toivoton eikä kukaan voi auttaa mua. tekis vaan mieli pelastaa itseni ja lähteä päivystykseen mutta ei mulla ole pokkaa.

antakaa anteeksi. olen vain niin väsynyt tähän.

vastatuulessa

mielessä pyörii alkoholi ja laihtuminen. sanoin juuri yksi päivä kavereille etten halua olla ihan langanlaiha. nyt haluan. ihan itkettää millaiseen kuntoon oon itseni päästänyt, oon lihonut tolkuttomasti. tahdon laihtua, mutta se vaatii niin paljon työtä. kävin tänään lenkillä mutta mitä se auttoi? ei mitään, varsinkaan kun oon syönyt niin paljon kaikkea turhaa. paastoaminen on se mikä auttais, ja nyt kun se tässä elämäntilanteessa onnistuis niin why not? haluan saada iloa ja onnistumisen tunnetta edes jostain.

ja alkoholi pyörii mielessä, kyllä. se on ollut jo jonkin aikaa mutta nyt kun olen täysi-ikäinen uskallan puhua asiasta. vierastan viinan makua vähän vieläkin mutta se mitä se tekee, on jotain taivaallista. se voi tappaa mut, sitähän mä haluan? juoda niin paljon kuin pystyn ja sammua. enkä heräis enää ikinä.

arvet haalenee, kipu kovenee. en oo pitkään aikaan saanut juteltua kenenkään kanssa kunnolla.

mulla ei ole ketään kelle kertoa että mä vielä tapan itteni jos tää jatkuu näin.

kuulumisia kuvien muodossa

en vaan pysty tähän enää. oon lihonut ja tietä takaisin ei ole, en pysty elämään tällaisena. nyt täytyy lopettaa joko syöminen tai sitten eläminen.

valitsen molemmat.

kaikki oli jo hetken hyvin

luulin jo että tää alkais helpottaa mutta ei. lisää uusia stressinaiheita kun pääsee jostakin eroon. tää ei lopu ikinä.

terään tarttuminen oli virhe. nyt mä haluan viiltää kurkkuni auki mä haluan juoda itseni kuoliaaksi. viiltää juoda polttaa viiltää juoda polttaa keuhkot paskaksi ja KUOLLA.

turhaan mä taas huudan apua kun kukaan ei ole kuulemassa.

kauas pois

kaiken piti olla hyvin.
muttei ole enää.

mun täytyy kuolla.
tähän ei jää vaihtoehtoja, mulle ei anneta niitä.

mun päässä ei liiku enää mitään järkevää.
luulin jo että mulla olis mahdollisuus olla terve mutta ei.
mä luovutan kaiken suhteen.
anteeksi.

seinät kaatuu päälle

en tosissani jaksa sua enää. mä en jaksais tai haluais viiltää mutta kun sä käsket niin jääkö vaihtoehtoja? ei. sä olet meistä se vahvempi, se joka saa tahtonsa läpi ja ei ole heti luovuttamassa. sä estät mua parantumasta, joten voisitko painua helvettiin mun elämästä?

mua pelottaa lauantai. jos sä tulet kiusaamaan mua taas kun koko suku on koolla, mä luovutan. en mä voi siinä tilanteessa paeta. mitä mä teen jos paha olo iskee mun omissa synttärijuhlissa?

en jaksais enää esittää että kaikki on hyvin kun ei todellakaan ole.

pelkään sekoavani. apua.

palasina

rikoin tänään sheiverin ja onnistuin sitten (vahingossa, kyllä) repäisemään palan ihoa irti. verta riitti. samalla pelkäsin. mutta mitä mä pelkään? samapa tuo vaikka vuotaisin kuiviin. kello tikittää ja mä oon sekunti sekunnilta lähempänä luovuttamista.

en jaksa enää viiltojen piilottelua ja valheiden keksimistä. mä haluaisin lopettaa mutta en pysty. oon kyllästynyt mutta haluan lisää.

uusi puhdas terä ja onnistun paremmin kuin toissailtana. valkoinen haava täyttyy punaisella verellä. ei riitä, ajattelen silti. mutta mikä mulle riittäis?

haluan hypätä metron alle, haluan etsiä meidän lääkepiilon ja niellä kaiken. tai edes yrittää. ne viimeiset hyvästit odottaa mua, mä haluan sanoa ne jo.

tahdon lähteä.

my shadow is the only one that walks beside me

multa kysytään mitä kuuluu ja mä vastaan että hyvää, kai. "miksi tuo kai?" en minä tiedä. en osaa sanoa enää itsekään.

mä tajuan olevani paska ystävä mutta en uskalla tehdä asialle mitään. työnnän kaikki pois mun läheltä. ei se ystävyys toimi yksipuolisesti, mutta en mä voi mennä puhumaan kenellekään. ei se ole mulle luontevaa. en olis oma itseni. mitä jos mut on luotu yksinäiseks? joo, niin sen täytyy olla. anteeksi.

tunnen odottavani jotain, vaikkei mitään käsitystä että mitä. jotain suurta? ihmettä? kuolemaa?

verinen ja tylsynyt terä makaa mun laatikossa. en jaksa koskea siihenkään enää. vaikka pitäisi. ei mulla ole sitä energiaa.

joo, mä haluan vieläkin tappaa itseni. mut mulle kuuluu silti ihan hyvää.

mä en selviä

odotin eilistä päivää kuin kuuta nousevaa ja nyt kun se on ohi, se sama tuttu tunne palasi. pyytämättä. se on se ahdistus joka riipii mua sisältä ja saa mut melkeen huutamaan tuskasta mutta silti pysyn hiljaa. en saa sanottua sitä ääneen.

en jaksa taistella enää. mä annan sen viedä mut mukanaan, saa nähdä mitä tapahtuu.

anteeksi.

mä näen että te ette välitä musta enää. ette pidä mua enää ystävänä. mutta ehkä mä olen sen ansainnut. jään mielelläni yksin. ettepähän ainakaan jää kaipaamaan kun päätän vihdoin lähteä täältä. tiedän olevani etäinen ja kylmä, mutta se on mitä masennus on mulle tehnyt. se estää mua olemasta oma itseni, pitämästä ihmissuhteita yllä. mutta mä tarvitsisin teitä silti. te välititte niin paljon. mä tunsin sen, mä NÄIN sen. nyt, mulla ei ole teitä enää. te hankitte mulle apua silloin kaksi vuotta sitten, ja nyt me ei enää puhuta.

en siis omista enää yhtäkään virallista ystävää. kiitos vaan, ja anteeksi kusipäisyyteni.

niin paha olla. saanhan jo lähteä, saanhan?

miten paljon kipua voi pieni ihminen tuntea

AHDISTAA.

mun ei pitänyt tänään viiltää. lupaus ei pitänyt. verenvuodatus on näköjään liian hauskaa.

jätin iltapalankin väliin. pakkopakkopakko laihtua. en kestä katsella tätä kroppaa enää. miksen osaa lopettaa kokonaan? se nälkä menee kyllä ohi, tiedän sen.

en saanut sitä koulupaikkaa. sanoivat ettei mun tässä vaiheessa kuntoutumista kannata. ettei mulla ole mikään kiire, ehdin opiskella vielä vaikka kuinka kauan ja ennen kaikkea terveempänä. se on kyllä totta, mutta mä halusin pystyä siihen. opiskeluun. edes jotenkuten normaaliin arkeen. enää ei silläkään ole mitään väliä.

mitä järkeä mun on enää nousta aamuisin ylös kun kaikki sattuu niin saatanasti?

oh i'll hate myself until i die

ruokapäiväkirjan pitäminen ei tainnut olla niin hyvä idea kuin luulin. keskityn liikaa siihen mitä syön ja ajatukset pyörii samojen asioiden ympärillä. oon lihonut taas. ja tällä syömisellä lihon vielä paljon lisää. ei mulla ole varaa siihen, oon nyt jo ylipainoinen. lopeta se syöminen nyt heti.

mä. vihaan. itseäni. enemmän kuin mitään muuta.

uusia haavoja joka päivä. ja terä ei painu ihoon. säälittävää. yritän taas itkeä mutta oon liian sekavassa tilassa. kai. en mä tiedä. kuolisit jo pois, sä sanot. tahdon vaan viiltää syvemmälle kuin koskaan ja kuolla verenhukkaan.

pitäisi soittaa koululle, hoitaa asia jos toinenkin, mutta mä en vaan pysty. enkä osaa. ahdistaa sekin liikaa. odotan että joku soittais mulle ja sitten kun soittaa en uskalla vastata. vittu mä olen säälittävä.

miksen vaan voi lähteä satuttamatta ketään? antakaa mulle armoa. musta ei ole tähän.

elämään.

tunnen tän ahdistuksen niin vahvasti fyysisenä, etten jaksa enää. miksi mua edes ahdistaa? en tiiä. mietin jatkuvasti vaan omaa ulkonäköä, tekisi mieli repiä hiukset pois päästä ja naama irti. vihaan itteeni niin paljon.

hain opiskelemaan kevääksi. jos saan sen paikan, muutan viikoiksi asuntolaan. no mitäs se taas tarkoittaa? itsenäisyyttä, vastuuta, oma-aloitteisuutta. ja ehkä mun kohdalla lisää viiltoja. ja itsetuhoisuutta. koska vanhempien läsnäolo on se mikä mua estää tällä hetkellä. kyllä mä aion silti lähteä, jos sen paikan saan. ei sitä tiedä mitä tapahtuisi, pelottaa vaan.

oon liian stressaantunut taas vaihteeksi. ei nää lääkkeetkään auta. mulla oli niin paljon parempi olo ennen zeldoxia ja osastoa. ja abilify ei puolestaan tee yhtään mitään.

en mä taida jaksaa. pelkään romahtavani kunnolla. itkukaan ei tule.

haluaisin vain kuolla.

MIKSEI MIKÄÄN AUTA

mulla on käsittämättömän paha olo, jälleen kerran. tähän ei auta enää mikään. en jaksa elämää, jokainen liike on liikaa. musta ei ole tähän. syön minkä ehdin ja vähän lisääkin. eieiei. mä haluan kuolla enemmän kuin koskaan.

mitä mä enää odotan?

ja mun avunhuudot hukkui tyhjyyteen

joko saan luovuttaa?

revin samat haavat auki yhä uudestaan. haluan vaan nähdä omaa vertani. tai vaikka vuotaa kuiviin. samapa tuo mulle on. ahdistaa. jotain uutta? no ei. paitsi ne suunnitelmat. mä niin paljon haluan toteuttaa ne.

mulle sanotaan että oon ollut pirteämpi. älkää sanoko noin, jooko? mun mielialassa ei ole ongelmia vaan ihan muissa jutuissa. mä yritän katsoa yhtä lempileffoistani, enkä tahdo pysyä edes paikoillani. miten päin tässä pitäis olla? makaan tuntikausia sängyssä, vaan koska hereilläolo on niin kamalaa.

mitä mun pitäisi tehdä jotta mun hätä huomattais?
oon niin saatanan paska etten osaa avata suutani.

vain pieni askel ja kipu on poissa

mun sormet on verestä tahmeat. mutta enhän mä ole viiltänyt. ei noita voi sanoa viilloiksi kun ei näe ylimmän ihokerroksen alle. ne paranee niin nopeasti eikä edes vuoda paljoa. naarmuja vain. mä nautin siitä muttei se riitä mulle.
ajattelu sattuu. makaan sängyllä täristen ja yritän olla suunnittelematta mitään. joo, kerroin ahdistuksesta. mutta itsemurhasuunnitelmat on liikaa.

pelkään oikeasti tappavani itseni. mikään ei enää tunnu auttavan.

kun pyhät loppuu, minä hyppään. 
tai niin mä toivon.