life is like a war: you either win or die trying

miks elämä vie voimat? miks aina pitää väsyttää? miksen jaksa hoitaa asioita?

miksmiksmiks. vihaan sitä kysymystä välillä. jos joku kysyy mult et miks sulla on paha olo, miks sua ahdistaa. ei sitä aina tiedä.

mietin kohtaloani. päätin et annan itelleni vielä yhden mahdollisuuden. tehdä musiikkia. jos se ei onnistu, se tais sit olla siinä. en tee täs maailmas mitää muuten. en kyl tekis sillonkaa mut ihan sama.

oon nyt työharjottelussa, kaks viikkoo takana ja yks edessä. tiistaiaamuna vähä mokailin ja oli lähellä etten lopettanu siihen ja menny tekemään hirttosilmukkaa. tsemppasin kuitenki mut vaikeeta se oli.

joskus olis helpompi vaa luovuttaa. mua kans ärsyttää et en ikinä tee positiivisii postauksii mut ei se ketää haittaa. ei tätä lue kukaan. mä vaan ite purkaan pahaa olooni sen sijaan et purkaisin sen itteeni.

jos mä en jonain aamuna heräis, itkiskö kukaan? onks kukaa ikinä ollu tuskallisen huolestunu musta? onks kukaa ikinä todella halunnu pelastaa mua? joo ehkä porukat, mut oon nii varma ettei kukaa muu.

nyt meen nukkumaan ja saan pitää muutaman tunnin lomaa ajatuksista. mikäs sen parempaa.

en mä haluu uudestaan syömishäiriöön. mä muistan millasta tuskaa olo oli. nii levoton ja ahdistunu olo ettei paikallaa tahtonu pysyä. piti tehdä ne tuhat haarahyppyä, ja sit ku meinas pyörtyy nii oli hyvä. puoli tuntia päiväsalissa aina ruokailun jälkeen. pari säälittävää oksentamisyritystä. ateriaskippausta sillon tällön, kun kukaa ei nähny nii en laittanu voita leivän päälle. ateriasuunnitelmaan lisättiin kaikkee paskaa taas. jos paino nousee nii pitää kuolla. jos ei laske nii sillonki. ihanaa. ja mun syömishäiriö ei ees ollu paha.

kuten sanoin, en kaipaa tota. mut silti haluisin nii vitusti nähdä ku vaaka näyttää pienempää lukua joka kerta, kun jalat kaventuu ja kasvoista lähtee läskiä. kaksoisleuka häviää ja vatsamakkarat katoaa. haluan. ehkä se tapahtuu oikeasti. monta vuotta oon jo miettiny päivittäin et nyt mä sen alotan. mut en vaa saa itteeni niskasta kiinni.

mut tajusin kans etten pelkästää halua. mun on pakko. oon nii ällöttävä.

kuinka ihanaa ois kuulla ihmisiltä et wou, oot laihtunu. ainii mut eihä ketää kiinnosta. iha hyvä vaan.

on vaa pakko luvata ittellensä et nyt se tapahtuu. pakko ainaki yrittää. mun on pakko pystyä siihen. oon ennenkin onnistunu. ja niin nytkin.

lost hope and my will to live

oon väsyny.
oon surullinen.
oon ruma.
oon läski.
oon masentunu.
mut silti en oo mitään.

oon tajunnu myös sen et oon tyhmä. en tiiä biisejä, mitä sanat tarkottaa, kysyn aina kaikkea. suorilla sanoilla oon idiootti.

lisäks mietin asioita liikaa. en tiiä mitä tää on mut tää on ahdistavaa. ei vaarallista mut ahdistavaa. esimerkiksi mietin aina yksityiskohtasesti jotain toimintoja. kun laitan hiukset kiinni, mietin tarkkaan jokasen liikkeen ja et tää pitää muistaa. mitä vittua mä hyödyn siitä? se on opittu asia, en mä noin vaan voi unohtaa miten mä laitan hiukset niin ja näin. miks sitä pitäs miettii niin tarkkaan. tätä on vähän vaikee selittää mut kuitenki. toivon et ees joku osais auttaa mua täs.

toinen esimerkki: en osaa elää hetkessä. jos löydän vaik jonku täydellisen meikkivoiteen nii alan heti panikoida siitä et jossain vaiheessa sitä ei enää tehdä ja joudun ettii uuden yhtä hyvän. kauhee paniikki. mistä mä sellasen löydän? mut miksen voi ajatella et nyt mennään näillä ja sit mietitään asiaa ku tarvii? en kans vittu tiiä.

harkitsen taas vaihteeks luovuttamista. ehkä häviän sodan, ehkä en. koskaan ei voi tietää.

jos vain voisin muuttaa kaiken...

miks pitää ahdistaa näi paljon?

tajusin taas vaihteeks kui huono ihminen mä oon. en mä halua sääliä enkä vastaväitteitä, en enää usko mitää hyvää mitä musta sanotaan. miksi? no koska se ei oo totta. ei kukaan oikeesti aattele et oon kaunis. tai hyvä laulaa. tai mitään. kaikki on valehtelevia paskiaisia. kaikki. toivon nii paljon et täst maailmas oikeesti löytys joku joka oikeesti ei näe mussa mitään pahaa. mut turhaan.

sain kokea kuinka kamalaa on se ku kaverit pitää hauskaa ja nauraa vieressä ja ite saa kaikin keinoin pidätellä itkua. onneks sain itkee sit matkalla kotiin. se helpotti oikeesti, en muista koska oisin viimeks pystyny itkee niin ettei henki kulje kunnolla.

mä vaan en oo kaunis. haluaisin meikata hienosti mut mun naamassa hienoki meikki näyttää vaa siltä et oisin saanu turpaan. haluun laihduttaa mut itsekuri ei riitä. en kestä kroppaani enää. en osaa tanssia, en osaa laulaa. en osaa mitään. en jaksa. ei.

en sano et oisin arvoton. mut haluaisin vaa tuntea osaavani jotain. olevani jotain.

mut se ei vaan näköjään oo mahdollista.

PICTURES

all of these are from tumblr. not mine.