mä en selviä

odotin eilistä päivää kuin kuuta nousevaa ja nyt kun se on ohi, se sama tuttu tunne palasi. pyytämättä. se on se ahdistus joka riipii mua sisältä ja saa mut melkeen huutamaan tuskasta mutta silti pysyn hiljaa. en saa sanottua sitä ääneen.

en jaksa taistella enää. mä annan sen viedä mut mukanaan, saa nähdä mitä tapahtuu.

anteeksi.

mä näen että te ette välitä musta enää. ette pidä mua enää ystävänä. mutta ehkä mä olen sen ansainnut. jään mielelläni yksin. ettepähän ainakaan jää kaipaamaan kun päätän vihdoin lähteä täältä. tiedän olevani etäinen ja kylmä, mutta se on mitä masennus on mulle tehnyt. se estää mua olemasta oma itseni, pitämästä ihmissuhteita yllä. mutta mä tarvitsisin teitä silti. te välititte niin paljon. mä tunsin sen, mä NÄIN sen. nyt, mulla ei ole teitä enää. te hankitte mulle apua silloin kaksi vuotta sitten, ja nyt me ei enää puhuta.

en siis omista enää yhtäkään virallista ystävää. kiitos vaan, ja anteeksi kusipäisyyteni.

niin paha olla. saanhan jo lähteä, saanhan?

miten paljon kipua voi pieni ihminen tuntea

AHDISTAA.

mun ei pitänyt tänään viiltää. lupaus ei pitänyt. verenvuodatus on näköjään liian hauskaa.

jätin iltapalankin väliin. pakkopakkopakko laihtua. en kestä katsella tätä kroppaa enää. miksen osaa lopettaa kokonaan? se nälkä menee kyllä ohi, tiedän sen.

en saanut sitä koulupaikkaa. sanoivat ettei mun tässä vaiheessa kuntoutumista kannata. ettei mulla ole mikään kiire, ehdin opiskella vielä vaikka kuinka kauan ja ennen kaikkea terveempänä. se on kyllä totta, mutta mä halusin pystyä siihen. opiskeluun. edes jotenkuten normaaliin arkeen. enää ei silläkään ole mitään väliä.

mitä järkeä mun on enää nousta aamuisin ylös kun kaikki sattuu niin saatanasti?

oh i'll hate myself until i die

ruokapäiväkirjan pitäminen ei tainnut olla niin hyvä idea kuin luulin. keskityn liikaa siihen mitä syön ja ajatukset pyörii samojen asioiden ympärillä. oon lihonut taas. ja tällä syömisellä lihon vielä paljon lisää. ei mulla ole varaa siihen, oon nyt jo ylipainoinen. lopeta se syöminen nyt heti.

mä. vihaan. itseäni. enemmän kuin mitään muuta.

uusia haavoja joka päivä. ja terä ei painu ihoon. säälittävää. yritän taas itkeä mutta oon liian sekavassa tilassa. kai. en mä tiedä. kuolisit jo pois, sä sanot. tahdon vaan viiltää syvemmälle kuin koskaan ja kuolla verenhukkaan.

pitäisi soittaa koululle, hoitaa asia jos toinenkin, mutta mä en vaan pysty. enkä osaa. ahdistaa sekin liikaa. odotan että joku soittais mulle ja sitten kun soittaa en uskalla vastata. vittu mä olen säälittävä.

miksen vaan voi lähteä satuttamatta ketään? antakaa mulle armoa. musta ei ole tähän.

elämään.

tunnen tän ahdistuksen niin vahvasti fyysisenä, etten jaksa enää. miksi mua edes ahdistaa? en tiiä. mietin jatkuvasti vaan omaa ulkonäköä, tekisi mieli repiä hiukset pois päästä ja naama irti. vihaan itteeni niin paljon.

hain opiskelemaan kevääksi. jos saan sen paikan, muutan viikoiksi asuntolaan. no mitäs se taas tarkoittaa? itsenäisyyttä, vastuuta, oma-aloitteisuutta. ja ehkä mun kohdalla lisää viiltoja. ja itsetuhoisuutta. koska vanhempien läsnäolo on se mikä mua estää tällä hetkellä. kyllä mä aion silti lähteä, jos sen paikan saan. ei sitä tiedä mitä tapahtuisi, pelottaa vaan.

oon liian stressaantunut taas vaihteeksi. ei nää lääkkeetkään auta. mulla oli niin paljon parempi olo ennen zeldoxia ja osastoa. ja abilify ei puolestaan tee yhtään mitään.

en mä taida jaksaa. pelkään romahtavani kunnolla. itkukaan ei tule.

haluaisin vain kuolla.

MIKSEI MIKÄÄN AUTA

mulla on käsittämättömän paha olo, jälleen kerran. tähän ei auta enää mikään. en jaksa elämää, jokainen liike on liikaa. musta ei ole tähän. syön minkä ehdin ja vähän lisääkin. eieiei. mä haluan kuolla enemmän kuin koskaan.

mitä mä enää odotan?

ja mun avunhuudot hukkui tyhjyyteen

joko saan luovuttaa?

revin samat haavat auki yhä uudestaan. haluan vaan nähdä omaa vertani. tai vaikka vuotaa kuiviin. samapa tuo mulle on. ahdistaa. jotain uutta? no ei. paitsi ne suunnitelmat. mä niin paljon haluan toteuttaa ne.

mulle sanotaan että oon ollut pirteämpi. älkää sanoko noin, jooko? mun mielialassa ei ole ongelmia vaan ihan muissa jutuissa. mä yritän katsoa yhtä lempileffoistani, enkä tahdo pysyä edes paikoillani. miten päin tässä pitäis olla? makaan tuntikausia sängyssä, vaan koska hereilläolo on niin kamalaa.

mitä mun pitäisi tehdä jotta mun hätä huomattais?
oon niin saatanan paska etten osaa avata suutani.

vain pieni askel ja kipu on poissa

mun sormet on verestä tahmeat. mutta enhän mä ole viiltänyt. ei noita voi sanoa viilloiksi kun ei näe ylimmän ihokerroksen alle. ne paranee niin nopeasti eikä edes vuoda paljoa. naarmuja vain. mä nautin siitä muttei se riitä mulle.
ajattelu sattuu. makaan sängyllä täristen ja yritän olla suunnittelematta mitään. joo, kerroin ahdistuksesta. mutta itsemurhasuunnitelmat on liikaa.

pelkään oikeasti tappavani itseni. mikään ei enää tunnu auttavan.

kun pyhät loppuu, minä hyppään. 
tai niin mä toivon.