kuulumisia...

...koska tässä on tapahtunut paljon. sekä hyvää että huonoa.

hyvää ainakin se, että sain apua ennenku tein itelleni mitään pahaa. torstaina 15. päivä menin koulusta suoraan poliklinikalle. olin jo aiemmilla kerroilla puhunut itsemurhasta joten se ei ollu mitenkään uutta mut mun avohoidonkontakti huolestui koska olin jotenki erilainen. kaiken lisäks viilsin edellisiltana mun käteen aika helvetin syvän haavan. pelästyin ihan tajuttomasti, verta oli mun käsissä ja jaloissa ja lattialla. nyt se on jo ihan hyvin parantunut, onneks. mut se ei tuottanu mielihyvää niinku piti, vaan mä pelästyin ihan aidosti.

no avohoidonkontakti soitti sitten mun isälle joka odotti alhaalla, että tulis käymään siellä, ja kertoi että nyt pitäis lähteä päivystykseen. no lähettiin sitten vanhempien kanssa, piti tosin käydä kotona ensin ja soitettiin kaikkialle ym kauheeta säätöä. no sitten päivystyksessä lääkäri kysy multa oisinko valmis lähtemään osastolle ja pystyisinkö lupaamaan etten tapa itteeni. vastasin täysin rehellisesti etten pysty.

no mitä siitä sitten seurasi, ambulanssilla osastolle. muistan tosta illasta aika lailla vaan sen et itkin päivystyksessä ja ambulanssissa ku hullu hetken aikaa, mut sitten illalla olinkin jo aika rauhallinen. en kauheesti osastoa ikävöiny mutta jäin silti vapaaehtoisesti hoitoon. nyt olen kotilomilla, ja uloskirjoitus pitäis olla perjantai 13. päivä syyskuuta. en sentään (toivottavasti) joudu olemaan neljää kuukautta niinku viimeks...

tänhetkisistä fiiliksistä voin sen verran sanoa, että tahtoisin vieläki erittäin paljon luovuttaa, mut taistelen mun perheen takia. ei, en itteni. mutta tiiän että mua rakastetaan. mä en saa jättää niitä.

varsinki ensimmäisten osastopäivien aikana olin tosi motivoitunut elämän- ja asenteenmuutokseen, mut se into on jo vähän laantunu... kyllä mulla silti on toivoa vähän. haluan uskoa ''parempaan huomiseen'' vaikka nyt kaikki tuntus mahdottomalta. uskon että tällä kaikella paskalla on tarkotus ja se tekee musta vahvemman, jos vaan en luovuta. se luovuttaminen on just se mikä estää kaikkea menemästä parempaan päin. se on ainut asia. ja mä mietin asioita joita ei pitäis, ihan oikeesti mietin miten teen muistiinpanoja, kirjotanko otsikot isoilla kirjaimilla vai en. järjettömiä asioita, eihä niis oo vittuukaa järkeä :D mut en voi niille mitään.

halusin vaan kertoa (itselleni hmmm) että hengissä ollaan ja hengissä pysytään. makaan vaikka loppuikäni sairaalassa vetäen vitusti lääkkeitä, mutta en kuole ennenku on pakko koska yolo. :D noei.

mut jonain päivänä vielä voin sanoa että ''mä selvisin kaikesta siitä paskasta'' ja olla ylpee etten luovuttanu.

sinking like a stone

miks tunnen et itsemurha ei ole vaihtoehto, vaan ratkaisu. pakollinen sellainen.

mulla ei oikeesti ole voimavaroja elämään. koulussa saan olla yksin koska mullahan on se et ku nään ihmisiä, ajattelen automaattisesti et ne ajattelee musta vaan negatiivisesti eikä haluais lähestyä mua millään lailla. mut se on mussa se vika. oon vaan niin vitun kamala ihminen. kukaan mun uudelta luokalta ei varmana haluais olla mun kanssa.

tänään kävi koulussa vähän huonosti. seitsemän tunnin pitkä, raskas ja mahdottomalta tuntuva koulupäivä. kaks ekaa tuntia oli köksää, ne mä jaksoin ihan hyvin. kaks seuraavaa tuntia yhteiskuntaoppia, alkoi jo vähän ahdistaa. itseasiassa aika paljonkin. vasta puolet päivästä ohi. seuraava tunti äikkää, ja voi härregyyd mitä tapahtui. sama ikävän tuttu tunne ku viime syksynä, en pystyny keskittymään tai ajatella. ja tehtäviä ois pitäny tehdä. enhän mä nyt mitää saanu aikaseks. istun vaan siinä ja tuijotan lattiaa. onko tällaset taas jotain psykoottisia oireita? onks ne tulossa takasin?

siinä vaiheessa alkoi olla jo niin huono olo et tajusin et piti tehdä jotain. ja niin teinkin, hain apua. kyllä, ihan itse. menin katsomaan oisko terkkari paikalla ja olihan se, tosin tänään oli poikkeuspäivä joten olin aika onnekas. kerroin terveydenhoitajalle mikä oli tilanne, vähän aikaa juteltiin ja sit menin lepohuoneeseen lopputunniks, makasin siinä sängyllä ja kuuntelin musiikkia. ja se oikeesti auttoi, mä jaksoin mennä seuraavalle tunnille, joka oliki sitte viimeinen. eikä ahdistanu enää oikeestaan yhtään.

tuntuu vaa siltä etten pärjää elämässä ja mun on pakko luovuttaa. vaikka en haluais. välillä tietysti haluisinkin. saan kyllä apuakin jos tarviin, mut haluunko sitäkään? ja voiko edes kukaan mua auttaa?

hengissä ollaan, vielä.

vaikee uskoa, mutta selvisin ekasta koulupäivästä. jumaVITUNLAUTA MÄ TEIN SEN. :DD ok.

mua nyt vaivaa yks asia. kun äiti pari päivää sitten puhui mulle siitä kuinka tärkee oon sille, ja itki. mitä sit jos mä kuolen kohta, miten se sit reagoi? en haluais satuttaa muita ja tiiän että itsemurha on vaan tuskan ja surun siirtämistä toisille ihmisille (ym. tunteellista paskaa), mutta kun en haluaisi elää.

mun pitäis kestää se pari viikkoa vielä.

(((((tiedän et tällasissa superlyhyissä postauksissa ei oo vittuukaan järkeä mut kukaan ei näitä lue joten se on ihan sama)))))

i'm dying.

koulu. ei. ei. ei. eieieiei. en halua.

mihin vittuun tää kesä katos? mua pelottaa ja jännittää siihen malliin et mietin et pitäskö kuolla jo nyt.

mulla on vaan välillä tosi toivoton olo. mutta se syyskuu lähestyy aika kovaa vauhtia.
ei mulla sen enempää.

haluan taas vaan kuolla, vaihteeks. ja vihaan itteeni.

hopeless, again.

i dunno what the fuck should i do with my life. i'm ugly, fat and i can't be who i want to be. everything seems to be worthless.

oikeesti, niin naurettavaa, kaikki tuntuu niin saatanan vaikeelta ja raskaalta, välillä kun istun autoon niin hyvä että jaksan turvavyötä kiinni laittaa????? ja tänään pitäis vielä jaksaa imuroida. en oikeesti oo laiska, mä en vaan jaksa. ja enää 11 päivää niin koulutki alkaa. voi vittujen vittu.

eilen oli taas aika poliklinikalle, pitkän tauon jälkeen ja kerroin että suunnittelen itseni tappamista. oon nyt vähän niinku seurannassa, jos vielä on itsetuhoisia ajatuksia jonkin ajan päästä niin joudun uudestaan osastolle :):):):):):)):) varmaan ne mihinkään häviää, hei oikeesti. vielä kun koulut alkaa nii kaikki varmaa pahentuu taas.

ja jos joudun osastolle niin kusasen koulunkäynnin taas totaalisesti enkä saa vieläkään peruskoulua loppuun asti.

ja mun vanhemmat ei tiedä taaskaan yhtään mitään...........

en oo ees satuttanu itteeni pitkään aikaan kunnolla. mut toissailtana tein lisää niitä pikku ystäviä, rikoin sheiverin ja teroittimen. pitäs vielä vaan keksiä miten käytän niitä ilman että jään kiinni. koska mä oon saanu ennenki mielihyvää siitä et nään veren valuvan käsiä tai jalkoja pitkin, ja haluun taas tehdä sitä.

voi helvetti. oon kohta samassa pisteessä kun olin tammikuussa. tää ei tiedä hyvää.