unfortunately alive

mun ei ole missään hyvä olla. ei sitten missään. mä en ihan oikeasti tiedä mitä tehdä.

mutta onneks on pari viikkoa aikaa miettiä.

can somebody come and take this off my chest?

säikähdän jokaikistä ääntä. koputuksia, viime yönä heräsin kun mulle sanottiin jotain mutta se ääni kuuluikin muualta. en enää pysy kärryillä kaikesta mitä tapahtuu. mulla on nälkä mutta en uskalla syödä kun mitään en saa pysymään sisällä koska kaikki mitä syön on pakko saada ulos. enkä saa pyytää tarvittavia. että hyvin menee.

mitä mä teen tässä maailmassa enää? olen varmaan niin toivoton tapaus kun ihminen vaan voi olla, eihän mulla oo mitään mahdollisuuttakaan kuntoutua. en mä jaksa enää ees yrittää. ei ole energiaa. tuntuu että mikään ei ole hyvin. tätä menoa en tuu näkemään 20-vuotissynttäreitäni.

mut nyt lopetan tän valittamisen ja meen taas suunnittelemaan viimeistä päivääni.

varjoihin katoan

mulla on vaan niin paha olla. en pysty ees ajattelemaan selkeesti tai pohtimaan asioita koska en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin itsemurhan ja itseni vahingoittamisen ajatteluun ja suunnitteluun. ja tietenkin laihduttamiseen. eihän musta oo mihinkään hyvään. mä oon käytännössä jo luovuttanut.

haluan vaan viiltää suonet auki ja katsella kun verta pulppuaa ulos. haluan vetää lääkkeitä niin että taju lähtee. haluan juoda niin paljon että en enää pysy pystyssä.

ja kaikesta tästä voin nyt vain haaveilla.

my mistakes are slowly drowning me

en jaksa en jaksa en jaksa. jotenkin nyt loppu voimat yhtäkkiä. onneks joulukuu loppuu kohta ja sen jälkeen se mun sopimus ei ole enää voimassa.

oon niin säälittävä. ois pitäny ottaa nuo terät mukaan. no, ens kerralla sitten. en osaa edes ajatella selkeesti. mun pitäis kuolla. en mä pysty tähän. luovuttaminen tuntuu olevan ainoa ratkaisu.

voinko vaan kadota? mulla ei oo mitään arvoa. miksi en ihan oikeesti uskalla tappaa itteeni? sitähän kaikki haluais.

exhausted but happy

mulla on nyt ihan hyvä olla. kerrankin.

tapasin lääkäriä tänään. nyt mulla on epävakaan persoonallisuuden diagnoosi. mulle ollaan tekemässä lähete dkt-terapiaan ja ollaan ehkä kokeilemassa uutta lääkettä. on jopa ihan toiveikas olo. ehkä asioilla on sittenkin mahdollisuus järjestyä. toi tunne varmaan häviää heti kun joulu on ohi mut ihan sama.

kuten kirjoitin instaankin, yrittäkää ottaa ilo irti joulusta vaikka ois kuinka paha olla. unohtakaa kaikki murheet edes hetkeksi ja keskittykää kaikkeen hyvään ja siihen mitä teillä on. niin mäkin aion tehdä. muistakaa myös syödä hyvin ja nauttikaa siitä ruoasta. ootte ansainnu sen.

hyvää joulua kaikille tasapuolisesti! ❤

never been good enough, never will be

oon pelkästään yks itsesäälissä rypevä paska joka vaan valittaa netissä pahasta olostaan. mutta mihinkä mä tästä muuttuisin. kai mut on vaan luotu häviäjäks.

voiko kukaan antaa anteeksi mulle? enpä usko. mä oon liian s ä ä l i t t ä v ä.

oikeesti. mua vihataan ihan älyttömästi. en tajuu edes että miksi, mä en tahdo kellekään mitään pahaa. en enää haluais olla kenenkään kanssa missään tekemisissä koska ne kuitenkin tahtoo mulle pelkkää pahaa niin säästyisinpä ainakin pettymyksiltä. MUTTA KUN ON PAKKO.

voisin ihan tosissani ottaa sitä temestaa, muutamankin paketin. luulis riittävän, unohtais kaiken hetkeks.

nyt mun ajatukset on niin sekavia ettei mitään rajaa. ehkä on parempi etten kirjota enempää. musta puhutaan pelkkää pahaa, tein sitten mitä tahansa.

i want to tear myself apart

luin omakantaa ja mun vanhoja blogitekstejä ja mua hävettää mun käytös. antakaa jooko anteeks kaikki tää, mä lupaan yrittää jatkossa miettiä vähän mitä kirjoittelen. tai niin, oonhan mä noin sanonut ennenkin... i'll try.

mut joo. kuulumisia?

no tää viikonloppu on mennyt ihan kivasti. eilen tulin kotiin parin viikon tauon jälkeen, käytiin vähän jouluostoksilla (ja tuhlaamassa rahaa kaikkeen muuhunkin) ja syömässä ERITTÄIN hyvää ruokaa. sieltä mentiin katsomaan mun siskonpoikaa. oli ihanan piristävää nähdä häntäkin. tänään oon jonkin verran tehny jouluaskarteluja, hieman siivonnut, maksanut laskuja ja muuta kivaa. ja perjantaina olin todella ahkera, sain paljon aikaseks. mutta en vaan osaa olla itsestäni ylpeä. en sitten millään. tietenkin oon ilonen että jaksan tehdä jotain mutta tyytyväinen en ole.

muutenkin tää mun ilo ja into alkaa pikkuhiljaa hiipua. varmastikin huomisen takia. mulla alkaa aamulla intervalli joka kestää torstaihin asti. miten mä selviän siitä? mä en jaksais maata neljää päivää. viime viikolla olin kans osastolla muutaman päivän koska mun tila meni aika huonoksi. mun piti mennä vaan päivystykseen tikattavaksi mutta tulihan siitä m1-lähete. seuraavat pari päivää vaan makasin ja makasin, hyvä kun kävin syömässä ja ottamassa lääkkeet. se oli niiin tuskaa, aika meni hitaasti enkä pystynyt pyytämään apua. nyt en sentään oo niin huonossa kunnossa kuin pari viikkoa sitten mutta silti mulla on ihan kamalat kuumotukset että miten tässä käy. on vaan pakko selvitä siitäkin. jotenkin.

nyt mulla on menossa joulukuun ajan sopimus, että en vahingoita tai satuta itteeni. oon ihan hyvin pärjännyt, mitä nyt vähän repinyt ihoa irti mutta mitään sellasta niinsanotusti vaarallista en oo tehnyt. haluan pitää sen sopimuksen, suosittelen myös muita edes kokeilemaan vaikka kun tammikuu alkaa! muistat vaan että jos epäonnistut, et ole mitenkään epäonnistunut ihmisenä. se vois olla semmonen haaste, pieni testi että pystytkö siihen. kokeilkaa hei ihmeessä, se voi jopa auttaa pääsemään itsetuhoisuudesta eroon. tai en tiedä. mut ei sitä koskaan tiedä!

mutta siitä sopimuksesta huolimatta. haluan viiltää. hakata. raapia. ottaa monta pakettia lääkkeitä. se mua tällä hetkellä houkuttelee eniten. mua ei huvita elää vaikka meniskin ihan hyvin. mun tekee mieli itseäni satuttaa, siitä ei pääse mihinkään. mutta kun se sopimus on kirjallisena mun ovessa niin se aina muistuttaa mua siinä. no, onneks se oli vaan joulukuu...

mistä mä saisin vähän motivaatiota? mua pelottaa se huominen ihan helvetisti. voisin tehdä mitä tahansa ettei mun tarvis mennä sinne. ehkä mun vaan kannattais rikkoa se sopimus koska ei tästä näytä tulevan yhtään mitään.

epäluotettava ihmispaska

anteeksi etten ole vastaillut kommentteihinne. en oo saanut aikaseks avata konetta ja en jostain syystä pysty puhelimella vastaamaan nimellä kommentteihin..

but the real question is: mitä mulle kuuluu?

no, suoraan sanottuna paskaa. mä yritän kyllä tsempata mutta se on tajuttoman vaikeaa. aion ainakin yrittää jatkossa puhua enemmän mun olosta ja ajatuksista. näitä takapakkeja tulee vielä ja paljon, mutta oon päässy mun sairauksien kanssa valtavasti eteenpäin jo tässä vaiheessa.

kuten jo instassa (sthefighter) sanoinkin, mulla ei pahemmin pariin viikkoon ole tehnyt mieli viillellä. nykyään haluan ottaa kourallisen lääkkeitä ja odottaa mitä tapahtuu. keskiviikkoiltana lähdin mukamas "kävelylle". kukaan ei osannut epäillä mitään, koska olin ollut koko päivän pirteän oloinen. meninkin sitten apteekkiin. sieltä takasin, 15g lääkkeitä naamaan ja nukkumaan. heräsin muutaman tunnin päästä siihen kun yövuorolainen tuli mun huoneeseen ja hän oli jo lähdössä kun sanoin että "odota, tein jotain tosi tyhmää." kerroin siis mitä tein ja tottakai vedin siinä sitten pullollisen hiiltä ja ambulanssilla sairaalaan. siellä sitten tarkkailussa seuraavaan päivään josta siirryin päivystysosastolle. pääsin tänään pois sieltä. musta tuntui että olin siellä ihan turhan takia, kun mulla ei ollut edes kipuja tai mitään, ja mun ympärillä oli suunnilleen lähes tajuttomia ihmisiä. vein paikan sellaselta joka sitä oikeesti ois voinu tarvita.

mulla on nytkin ihan älyttömän paha olla. ahdistaa. voisin ottaa saman määrän vaikka kaksinkertaisena. mua jäi mietityttämään oisko mun pitäny sittenkin suostua osastohoitoon mutta sekin toisaalta ajatuksena ahdistaa. sitä paitsi mulla on maanantaina poliaika ja tiistaina lääkäri joihin mun täytyy mennä. en mä voi nyt mennä hoitoon.

elämä on liian rankkaa mulle. pelkään että romahdan täysin. se ei oo kaukana.

mun pää ei kestä

WARNING: this post might be triggering!!!

-

hei kaikki ihanat. tässä on ollu taas monenlaista haastetta. on tullut tehtyä kaikkea mitä ei olisi kannattanut tehdä. oon käynyt tikattavana, oon löytänyt itseni juna-asemalta, oon ottanut lääkettä niin että olin seuraavan päivän ihan kuin zombi. toisaalta oon ollu kotona parilla kivalla lomalla, olin onnistuneella intervallilla viikon ja pääsin eilen takaisin kuntoutuskotiin. iltaan asti meni ihan hyvin, kunnes näin yhden tilanteen ja mulle tuli siitä todella itsetuhoinen olo. ajattelin että mun pitäis olla samassa tilanteessa, tai siis että munkin pitää kuolla. sopivasti olin just tullu apteekkireissulta, menin huoneeseen ja päätin että mä otan noi lääkkeet. tiedän, tyhmä päätös. mutta jotenki vaan tuntu että oli pakko.

pari tuntia myöhemmin tein sen: vedin paketillisen temestaa. hetken päästä ohjaaja tuli mun huoneeseen ja huomas etten oo ihan normaali. loppuillasta mulla ei juurikaan oo muistikuvia, tiedän että menin lanssilla sairaalaan ja sain lääkehiiltä.

yö meni sitten sairaalassa. tapasin aamulla lääkäriä. onnistuin välttämään osaston. tulin takas kuntoutuskotiin, ja täällä ollaan tosiaan, hengissä, valitettavasti. on niin säälittävä olo mutta haluan vain kuolla.

huomenna pitäis jaksaa pestä pyykkiä, torstaina on siivouspäivä ja perjantaina keittiövuoro. auttakaa joku. mä en jaksa. joku päivä pitäis vielä kaupoillekin lähteä. oon niin loppu. mä tahdon kuolla, MUN ON PAKKO KUOLLA.

toistan itseäni vielä kerran. haluan vain kuolla.

toivon että te muut osaatte nauttia elämästä edes vähän.

everything i'm getting better at: gaining weight and problems

tosiaan, muutin maanantaina tänne kuntoutuskotiin. stressin on varmasti voinut musta huomata. se on purkautunutkin eri tavoilla, luulen että se osittain ainakin johtuu stressistä ja jännityksestä. oon itkenyt joka päivä, pakkoajatukset on saanu mut ahdistuksen valtaan, eilen sain noin kuuden tunnin sisään neljä "ahmi ja oksenna"-kohtausta. sit illalla vielä menin ja viilsin.

mutta mä pelkään että en laihdu. koska mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin laihtua. nyt aion yrittää tosissani, ja ehkä musta vielä tuleekin pieni ja kaunis. mä näytän että musta on siihen.

en tule jaksamaan

avauduin jo instagramissa siitä kun oon niin huono. oon huono tytär koska musta on pelkkää vaivaa ja en osaa mitään. oon huono sisko kun pidän niin vähän yhteyttä. oon huono täti mun siskonpojalle koska en osaa pitää pienistä lapsista huolta yhtään. enkä uskalla oikeastaan edes ottaa häntä syliin koska pelkään että hänelle sattuu jotain mun takia. tajusin myös äsken kun käytiin mummon haudalla että olin kaikista viidestä lapsenlapsesta se kaikista huonoin. mä en kestä.

eilen join alkoholia. rakastan sitä mitä se tekee mulle. oon viillellyt tällä viikolla kahdesti. mitä mulle taas on tapahtumassa?

mulla on suunnitelmia tulevaisuuden varalle.

synkkiä suunnitelmia.

peilikuva tekee pahaa

en voi sanoin kuvata miten paljon vihaan itteeni just nyt. söin purkin sipsejä, suklaalevyn ja kaikkee muuta turhaa enkä pysty edes salaa oksentamaan. mä oon niin huonohuonohuono turha ihmispaska. mun pitää oikeesti laihduttaa itteni kuoliaaks. siihen on vielä pitkä matka mutta mun täytyy tehdä se. en mä voi jatkaa syömistä. mä kuolen kyllä, älkää pelätkö. ja pikemmin kuin uskottekaan.

oon kuin ilmaa ihmisille

illalla mä raavin käteni verille. oon oksentanut tänään kahdesti. en kestä tätä vaikka oon vapaaehtoisesti hoidossa. onneks enää yksi kokonainen päivä ja sit pääsen kotiin. mutta haluaisin kotiin nyt. heti. mä en tuu selviämään tästä. mistään.

guess who is lonely and pathetic

mä kadun ja häpeän niin paljon asioita. mutta oon ansainnu kaiken tän paskan niskaani. mulla ei ole enää ketään. ei sitten ketään. ja se on mun ihan oma syy.

itseasiassa mulla ei ole mitään.

ei mitään syytä jäädä.

voimat loppu

sori nää synkät postaukset mutta mun on pakko päästä johonkin avautumaan. oon niin väsynyt. oon ihan liian väsynyt. mä en jaksais mitään.

miten mun pitäis jaksaa? onko tässä mitään järkeä?

mulla ei ole motivaatiota taistella enää.

ei ole energiaa yrittää

en pysty kulkemaan kaupassa alkoholihyllyn ohi haluamatta ostaa jotain. kuitenkaan en pysty juomaan salaa, joten en oo ostanu mitään. myöskin rahatilanne alkaa olla huono kun ajatellaan että kohta mulla on menoja huomattavasti enemmän kun muutan pois kotoa.

mulle on tullut taas itsetuhoisia ajatuksia, on vähän vaikea ja välinpitämätön olo. mutta ei sillä ole niin väliä. mitä väliä mulla yleensäkään on?

surullista tässä on se että olen voinut koko tän viikon niin hyvin ja nyt olen tosi väsynyt. suunnittelin jo että kaivaisin joku ilta terän esiin ja tekisin sillä jotain. mitäs sitten kun en enää asu vanhempien luona? mä varmaan satutan itteäni harva se päivä, oksentelen ja oon syömättä. sitä mä odotan kaikista eniten, jos vaikka vihdoin ja viimein laihtuisin kun ei ole enää kaapit täynnä herkkuja niin kuin kotona. mua pelottaa mutta samalla oon innoissani.

mutta vielä siitä itsetuhoisuudesta. oon koko tämän päivän miettinyt kuolemaa. tuntuu ettei mua rakasteta niin paljoa että mun kannattaisi jäädä.

anteeks. on vaan niin inhottava olo.

ahdistus on mun toinen nimi

viikonloppu meni pääosin hyvin, tapahtui paljon. ja vielä kaikkea mukavaa. mutta eilen mulla oli sekä henkisesti että fyysisesti paha olla. kai se johtui siitä että olin nukkunut liikaa. ainakin se fyysinen puoli. en keksi muutakaan selitystä.

tänäänkin on ahdistanut. ja oon ajatellu asioita jatkuvasti ja pakonomaisesti, oon miettiny jos mun ocd on menossa pahempaan suuntaan. tää on naurettavaa kun mietin samoja asioita jatkuvasti, miten teen sitä ja miten tekisin tota. vaikka tekisinki päätöksiä niin silti ne ajatukset jää piinaamaan mua. mua alkaa pikkuhiljaa jo ärsyttämäänkin kun alan pohtimaan jotain asiaa niin hyvä että pystyn keskittymään mihinkään. ja tänäänkin tein jotain todella typerää helpottaakseni ahdistusta mutta tosiasiassa sekin vaan aiheutti lisää vaikeuksia.

myös syömisen tarve on lisääntynyt. miten mun pitäis laihtua kun syön jatkuvasti? tänäänkin meinasin lähteä kauppaan ostamaan herkkuja kun teki mieli syödä tähän ahdistukseen. ja kuitenkin, jos oisin syönyt niin mua ois ahdistanu vielä enemmän. haluan siihen normaalipainoon, mutta tiedän ettei se onnistu näin.

myös itsemurha on käynyt mielessä. mutta tiedän myös etten voi tehdä sitä. mun läheisten takia.

en vaan valitettavasti voi.

and the worst part is there's no one else to blame

en ehkä sittenkään halua lopettaa tätä blogia... mun ehkä pitäisi mutta en vaan halua. pitää vaan miettiä jatkossa vähän mitä kirjoittelen. vielä kerran suuri anteeksipyyntö kaikille. mutta jos kuulumisista haluatte tietää niin tässä tulee.

kotiuduin maanantaina intervallijaksolta. pääsin kotiin vaikka olin päättänyt tappavani itseni tiistaina ja osastolla tiedettiin siitä. silti mua ei näköjään uskottu.

no, tiistaina otin tosiaan yliannostuksen, en kovin suurta mutta kuitenkin. menin heti sen jälkeen polille ja kerroin. lähdettiin omahoitajan kanssa terveyskeskukseen jossa olin hetken tarkkailussa. en suostunut lähtemään vapaaehtoisesti osastolle joten lääkäri teki m1-lähetteen. siitä sitten ambulanssilla osastolle. en muista loppupäivästä hirveän paljoa muuta kuin sen että illalla olin ihan sekaisin. sain aika paljon lääkettä ja päädyin vierailuhuoneen lattialle nukkumaan koska häiritsin mun huonekaveria käytökselläni. tiedän, aika säälittävää ja naurettavaa näin jälkikäteen ajateltuna, mutta ei sille enää mitään voi. tajusin sentään seuraavana päivänä pahoitella tapahtunutta.

mutta nyt. mä haluaisin unohtaa kaiken negatiivisen mun menneisyydestä, aloittaa puhtaalta pöydältä ja näyttää kaikille että mä pystyn tähän. näyttää että mä voin parantua. mutta mua ei uskota enää ja muhun ei luoteta. ymmärrän kyllä miksi mutta silti muhun sattuu. pääsin sairaalasta kotiin tänään ja äiti kysyi "mikäs ihmeparantuminen sulle tuli?" ja hän on muutenkin ollut tosi kireä tänään. olisi ilmeisesti halunnut että jään osastolle, ja huvittavinta tässä on se että ei mun olo enää tästä siellä olis parantunut, päinvastoin. kun se kriisitilanne on hoidettu osastolla, toivun paremmin kotona vaikkei sitä ehkä heti uskoisi. lupaan jatkossa yrittää täysillä selvitä kotona ja puhua mun tunteista ennen kuin teen mitään peruuttamatonta. sori vaan mutta en mäkään pysty pysymään hiljaa mun olosta ja tunteista. jos pidän ne mun sisällä mun olo pahenee entisestään. ja sitä tuskin kukaan haluaa, eikö niin?

tajusin tosiaan etten halua luopua mun blogista. tää on osa mua ja mun elämää. ja jos sisältö ei miellytä niin ei tarvitse lukea koska mä kirjoitan tätä lähinnä itseäni varten. kiitos paljon kuitenkin kaikille teille jotka pysytte matkassa mukana! <3 olette ihania.

joudun ehkä lopettamaan tän blogin. vain siksi koska tajusin että kerjään vaan huomiota ja oon säälittävä kun jaan tällaisia juttuja sosiaaliseen mediaan. en vaan valitettavasti voi jatkaa tällaista. tää blogi on ollu mulle jo vuosia tosi tärkeä. pelkään vaan että mun olo menee entistä ahdistavammaksi kun en saa purkaa sitä kirjoittamalla mihinkään. mulla ei ole ihmistä jolle voisin 24/7 puhua ihan mistä vaan. mutta ehkä mä pärjään. mun täytyy vaan yrittää kestää tätä. en jää henkiin itteni takia vaan mun läheisten. mun perhe on mun ainoa syy jäädä henkiin, ja se on tosiasia. oon elämässäni nolannu itteni ja pahasti. mua hävettää liikaa se mitä olen, enkä tiedä voinko enää muuttua. yrittää voin tietenkin, mutta se taitaa olla aika turhaa.

kiitos teille tuestanne ja anteeksi kaikille joiden elämään oon negatiivisesti vaikuttanut tai tehnyt jotain muuta pahaa.

mä pidän tän blogin julkisena vielä jonkin aikaa. en mä tätä varmaan poista mutta muutan yksityiseksi niin ettei kukaan muu pääse lukemaan tätä.

hyvää jatkoa ja tsemppiä kaikille tulevaan! <3

tämän tytön tarina loppuu kohta

päätin että teen sen. tiistaina.

oon itkeny melkeen koko ajan, oon heitelly tavaroita purkaakseni tätä oloa mutta ei. ei mikään auta.

huomenna uloskirjaus. tiistaina apteekkiin ja sieltä kotiin. siellä yksinollessa on hyvä tehdä ihmeitä.

joo, oon ajattelematon ja itsekäs mutta mun on pakko vaan jättää tää maailma taakseni. en kestä elämää, en kestä itseäni. mulla ehkä ois jopa voinu olla mahollisuuksia selättää tää kaikki, mut se vaatii liian paljon töitä. ei musta ole siihen.

kiitos ja anteeksi.

when i get older, i will be stronger

tässä on ollu taas vähän kaikenlaista. mummon kuolema satuttaa mua tietysti vieläkin, ja hautajaiset oli pari viikkoa sitten. ne sujui ihan hyvin, paremmin kuin odotin. mua ei edes paljoa ahdistanut, itketti vaan. olin tosin ottanut yhden temestan ennenkuin lähdin joten sekin varmasti auttoi. mutta mä selvisin siitä ja mummolle on nyt hyvästit jätetty. <3

selvisin tosiaan (jopa) kolme viikkoa kotona sen voimalla että tiesin pääseväni osastolle 5.9. intervallijaksolle. tosiaan tulin tänne maanantaina ja yllätys: mulla oli piilotettu terä mukana. en ehtinyt olla täällä kuin pari tuntia, jos sitäkään, kun aloin repimään rannettani auki. huonekaveri olis halunnut vessaan, minä pyysin häntä hakemaan hoitajan. no, hoitaja sitten tuli ja kysyi onko kaikki hyvin. vastasin että ei ja jäin sitten kiinni mutta toisaalta halusinkin, sillä mua vähän hävetti ja kadutti se mitä tein. voin sanoa että silloin kun alan "leikkiä" terällä mun päässä ei liiku yhtään mitään järkevää. ei toki liiku ikinä mutta varsinkaan silloin.

seuraavaksi lääkäri laittoi haavaan neljä tikkiä, jonka jälkeen pääsin muutamaksi tunniksi eristyshuoneeseen. mulla oli muutaman päivän todella itsetuhoinen olo, hakkasin päätä seinään, meinasin kuristaa itseni ja yritin tukehduttaa itteeni huonolla menestyksellä. jotain uuttakin tapahtui: tunsin kun joku istui mun sängyn laidalle ja kun nousin katsomaan, en nähnyt ketään. oliko se joku harha vai mitä tää nyt oli? mulla ei ole koskaan ennen ollut mitään tuollaista. voi toki olla että se oli untakin, mutten usko. mulla oli koko alkuviikon todella epätodellinen olo. odotin koko ajan että heräisin siitä pahasta unesta.

eilen meillä oli täällä palaveri mun asumisjuttuihin liittyen. sen jälkeen kävin mun vanhempien kanssa kahvilla kanttiinissa ja söin paninin, suklaapatukan ja kaakaon. tulin takaisin osastolle ja söin melkeen koko pussin ruissipsejä ja oksensin. sen jälkeen oli ruoka, kävin syömässä. ja oksensin taas. olisin halunnut kertoa hoitajille mutten saanut mitään sanottua. ja koko keskiviikon olin syömättä yhtään mitään. oikeesti, joko mä ahmin kaiken tai sitten en syö mitään. en osaa tätä. ehkä pääsen kohta muuttamaan omilleni niin syömisestäki tulis vähän erilaista...

mutta ainakin tämä päivä näyttää toistaseks ihan valoisalta. ja maanantaina toivottavasti kotiin. en halua elää, mutten halua kuolla. joten ehkä tästä taas selvitään! toivotaan parasta.

p.s. onko kenelläkään mitään postausehdotuksia tai kysymyksiä? kirjoittakaa ihmeessä kommentteihin jos jotain keksitte! valitettavasti kommentteihin en pysty jostain syystä puhelimella vastaamaan mutta postauksia pystyn kirjoittamaan.

hyvää viikonloppua kaikille! ❤

miten opin elämään itteni kanssa?

naamani kanssa pystyn vielä jotenkin nykyään elämään mutta mun kroppa. se on aivan kamala. tahdon niin paljon normaalipainoon. tai ei se oo tahdostakaan kiinni vaan mun on pakko. kukaan ei hyväksy mua tällaisena. mä joudun alkaa laskemaan taas kaloreita ja merkkaamaan ylös kaiken mitä oon syönyt. kävin tänään reilu tunnin lenkilläkin mutta tuskin se mitään hyödytti. ei yksi lenkki mitään auta. mun pitäis käydä tollasella kävelyllä joka päivä. ja mä EN haluais oksentaa. se vaan pilaa mun elimistön ja ei hyödytä yhtään. ei se auta mua laihtumaan. syömisen vähentäminen auttais. ja se että söisin terveellisemmin. mutta mä en osaa. mulla on kiire laihtua. en mä vaan osaa.

mä toivoisin että saisin sen kuntoutuskotipaikan niin mulla ei ois niin paljoo ruokaa jatkuvasti tarjolla ja joutuisin hommaamaan ruokani itse. sitten tästä ehkä tuliskin jotain.

ja mun elimistö kaipaa vieläkin sitä alkoholia. haluan kunnon humalan. ja unohtaa tän kaiken hetkeks.

sweet dreams, sweetheart ❤

mummo on nyt paremmassa paikassa. hän nukkui pois sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. ei enää kipua eikä tuskaa.

hautajaiset ensi viikon lauantaina. ne pelottaa ja ahdistaa mua. miten mä tuun selviämään siitä päivästä?

eilen oli myös uloskirjaus osastolta. meen 5.9. viikon intervallijaksolle jos pärjään sinne asti. teen kyllä kaikkeni että jaksaisin. mä haluan selvitä tästä kaikesta. mä haluan saada elämäni takaisin. sitä mulla ei noin viiteen vuoteen ole ollutkaan. mutta uskon että vielä jonain päivänä on. mä aion taistella loppuun asti.

barely breathing

voi saatana oikeesti... mun isoäiti kuolee millä sekunnilla hyvänsä ja tää on vaan tällasta odottamista. kysyin että "onko teidän pakko puhua mummosta koko ajan" ja sain vastaukseks "joo". mua rupee pikkuhiljaa ahdistamaan tää, kaikki muut on käyny katsomassa mummoa vielä paitsi minä kun oon ollu osastolla. ja nyt oon kotilomilla mutten halua nähdä mummoa siinä kunnossa kun ei enää reagoi mihinkään jne. ja just äsken mun sisko sanoi mulle että "kun kerran tiesit tilanteen niin sun ei ois kannattanu tulla kotiin". NO VITTU ANTEEKS. ANTEEKS ETTÄ OON OLEMASSA JA OON TÄMMÖNEN SAATANAN LASIPÄÄ. ANTEEKS, MÄ VOIN KYLLÄ TAPPAA ITSENI JOS HALUATTE.

no, mutta mitäs mulle muuten kuuluu? alkuviikko oli ihan täyttä tuskaa, olin tosissani taas tekemässä itsemurhaa ja yritinkin kuristaa itseni mutta hoitaja ehti väliin. sitten tilanne vähän parani ja voin hetken aikaa ihan hyvin, kunnes torstaina kuulin uutisia että mun mummo on tosi huonossa kunnossa. nyt oon kotona ja kuuntelen kun muut suree. kyllä mun isoäiti on mullekin rakas, mutta en halua enää nähdä häntä. se alkais vaan ahdistaa mua enemmän. muut oli samaa mieltä että se ei ois tehny mulle hyvää ja mun ei myöskään kuulemma kannata tuntea syyllisyyttä asiasta. tunnen silti. mutta nyt vaan odotellaan koska tulee uutinen että mummo on nukkunut pois.

mutta hengissä olen. en haluis tappaa itteeni ennen kun on pakko. mutta tuntuu nyt vähän siltä että mun pitäis...

i'm ready to become one of the stars

oon niin loppu. niin loppu. mä en jaksa taistella enää tätä paskaa vastaan, oon liian väsynyt.

kiitos kaikille teille jotka välititte musta ja ootte olleet mun tukena. ja anteeksi kaikille joiden elämän oon pilannut.

ei hätää, ei mene enää kauaa niin olen paremmassa paikassa. mun kärsimys loppuu ihan kohta. taistelkaa te loppuun asti, olette mahtavia. <3

i did it again...

mä tein sen taas. mä viiltelin. pintanaarmuja vaan mutta silti.

ja sain kans "tosi hyvän idean" kun muistin että mulla on alkoholia jääkaapissa. join pienen pullon likööriä ihan vaan kiusatakseni itteäni koska tiiän ettei mun kannattais juoda noiden lääkkeiden takia.

mä en pysty tähän. katoin noita arpia mun kaulassa ja haluisin tehdä sen saman uudestaan. siitä kun mä viiltelin mun kaulaa on kolme ja puoli vuotta, ja tällä kertaa mä haluaisin oikeasti yrittää tappaa itseni. jo viime kerralla mun oli tarkoitus kuolla mutta sain silloinkin aikaan pelkkiä pintanaarmuja kun olin niin paniikissa. ei siitä tullut mitään...

tai sitten haluaisin ottaa ison yliannostuksen ja lähteä tästä maailmasta pois. vihdoinkin. sitähän mä oon halunnut jo monta vuotta.

joten oisko kohta viimeinkin sen aika?

välittääkö musta oikeesti kukaan?

huonoja hetkiä

tää ei tule kantamaan. mä näin viime yönä hirveitä painajaisia. yksi oli sellainen että olin kai jossain laitoksessa ja yritin tappaa itseni hyppäämällä jokeen ja joku hyppäs mun perään ja sai mut kiinni ennenkuin kuolin. heräsin ja mua ahdisti ihan hirveesti. sain sentään uudestaan unen päästä kiinni mutta näin koko loppuyönkin itsetuhoisia unia.

mä haluan viillellä niin paljon. tätä paskaa on kestänyt vain muutaman päivän ja oon nyt jo valmis kuolemaan. musta ei ole kestämään tällaista. kohta mä olen taas osastolla. enkä halua sinne vaan mä haluan kuolla. ja mä aionkin kuolla kun keksin vaan että miten mä sen teen.

ja kukaan ei voi estää mua.

i can't deal with this anymore

oon monta päivää taas ahminut kaikkea mahdollista. en osaa lopettaa enää. en pysty hallitsemaan itseäni. kohta mä painan oikeasti taas sen 95 kiloa kun olen vaivalla nää kymmenen kiloa saanut pois. sillon mä varmaan tapan itteni. en kestä mun ylipainoa ja ulkonäköä enää kauaa, mutten varmaan pääse ikinä normaalipainoon. kukaan ei huoli mua koskaan jos näytän tältä (...eikä tosin huolis muutenkaan)

tänä viikonloppuna join pitkästä aikaa alkoholia. en tosin juonut paljoa mutta sen verran että muistin kuinka hyvää se ihmeaine onkaan. nyt mä haluan sitä lisää. haluan olla kännissä. ja tehdä itsemurhan, se ois varmasti helpompaa humalassa kuin selvinpäin.

reilu viikon oon nyt ollut kotona. kyllä tää vielä loppuu. sitä en tosin vielä tiedä pääsenkö tästä eroon vai lopetanko elämäni. tässä on kyllä aikaa päättää.

en taida kyllä jaksaa tätä elämää enää kauaa.

kellään mitään vinkkejä??

miten pystyn olla syömättä kun mulle tulee ihan hirveitä mielitekoja monta kertaa päivässä? mun pitäis pudottaa painoa eikä saada sitä lisää.

kyllä mä syön ihan riittävästi ja oon ihan kunnossa. ahdistaa vaan.

mun on vielä joku päivä pakko tappaa itseni. vaikka en haluaisikaan. oon niin avuton ja surkea tässä maailmassa että en kohta kestä enää.

se päivä ei ole vielä tänään. mutta se tulee vielä.

i would happily die tonight

mut uloskirjattiin tänään.

olin todella onnellinen tähän asti. nyt taas tuntuu pahalta. toivottavasti tää johtuis vaan siitä että oon väsynyt. voisin nyt ottaa ison kasan lääkkeitä, mutta en tee sitä vielä. joku päivä vielä mä sen teen.

söin tänään pizzan ja ostin ison kasan irtokarkkeja. pelkään että mun paino alkaa taas nousta. haluan vain olla laiha. mutta tuskin tuun koskaan olemaan.

mulla ei ois mitään hätää jos mun vartalo ois siedettävä.

mitä mä teen? pärjäänkö mä todella kotona?

suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan

oon syöny viimeks perjantai-iltapäivällä.

mun on pakko laihtua. vaikka tiedän etten laihdu näin mutten enää uskalla syödä. kun juonkin jotain niin iskee hirvee katumus ja ahdistus. mä en SAA syödä. mut kukaan ei ymmärrä sitä.

tiiän että paastoaminen on typerää ja turhaa touhua. ei sillä saavuta mitään. teen vaan pahaa itelleni. mutten pysty kunnolla hallitsemaan mun ajatuksia, mä en aina voi sille mitään että teen kaikkee tyhmää. antakaa anteeksi, jooko?

kaikki väittää olevansa huolissaan musta. miks mä teen tän? miks mä oon tällanen idiootti? ja lihava? MIKSI???

parempi vaan ku kuolisin pois, ois kaikille helpompaa.

elämään pääsee vain harvat ja valitut

sinne meni se hyvä fiilis. mä voisin vetää ranteeni auki vaikka heti jos vaan ois jotain millä tehdä se. harmi vaan ettei ole. mä en oikeesti pääse pois täältä ikinä. koskaan. toivoin niin paljon et oisin saanu viettää viikonlopun kotona mut ehei. täällä ollaan ja pysytään. yks syy miks mä oon osastolla, on itsetuhoisuus ja ne ei tajua että se vaan lisääntyy kun joudun olla täällä. no, vietetään osastolla sitten loppuelämä, ihan sama. voi helvetti...

mä olisin halunnut elämän...

haluan vain kuihtua olemattomiin

suurinpiirtein -10kg siitä mitä olin painavimmillani. mun kai pitäis olla tyytyväinen, mutta arvatkaa olenko? no en. tottakai oon ilonen että oon saanu painoa pois, koska en oo mitään muuta kuin suunnaton kasa läskiä. mutta se kymmenen kiloa on niin hirmu vähän, että melkein itkettää. haluaisin painaa sen 40-50 kiloa. en tätä 85 kiloa (hyi) mitä painan nyt. ällötän itseäni. haluaisin vain olla laiha ja kaunis, kun ei musta mihinkään muuhunkaan oo.

mun mielestä sairaalloisen laihat ihmiset on vaan kauniita. vaikka ne onkin sairaita, silti mä haluaisin olla sellainen. miksen saa? miksen oo? miksi mä olen vaan tällainen kasa läskiä? mä en ole laiha, kaunis enkä lahjakas millään tavalla. vaikka muut väittää muuta, kyllä mä itse sen totuuden tiedän.

se 40 kiloa olis kyllä niin unelma.

katosin täältä tarkoituksena kuolla

eilinen päivä vasta olikin mielenkiintoinen.
mulla oli jo tiistai-iltana vahvoja itsetuhoajatuksia mutta pystyin jotenkuten hallitsemaan niitä. eilen aamulla en enää pystynyt... ja mitä tapahtui? lähdin ulos, tarkoituksena tappaa itseni. yritin pari kertaa juosta auton alle mutta olin liian nössö, autot ehti jarruttaa. olis pitäny vaan uskaltaa juosta kunnolla.

mulla on (tai oli) siis puolen tunnin ulkoilulupa, mutta olin reissussa yli kuusi tuntia. lähdin sitten sairaalan lähialueilta pois, läheiselle rannalle ja kävin koittamassa vettä, onko se kylmää. teki niin mieli hypätä sinne mutta en sitäkään valitettavasti tehnyt. ja taas pari kertaa yritin juosta auton alle. huonoilla tuloksilla.

mulle soitettiin monesta numerosta yhteensä lähemmäs 75 kertaa, mutten vastannut. palasin sairaalan alueelle, lääkäri soitti ja minä menin vastaamaan siihen. lääkäri tuli hakemaan mut takas osastolle. olivat kuulemma onnellisia että olin turvassa. itse olin kaukana onnellisesta.

jouduin eristyshuoneeseen, missä mun kaikki vaatteet tarkistettiin ja olin eristyksessä yön ja oon itseasiassa vieläkin. juhannuksen saan viettää osastolla, mikä on huisin hauskaa (tai sitten ei).

haluan vaan enemmän kuin mitään tappaa itseni.

mulla meni muutaman viikon ajan oikeesti ihan hyvin. mikä nyt on tullut? oonko mä taas siinä lähtöpisteessä?

mun perhe oli kuulemma musta todella huolissaan. niin ne sanoi. mun äidin loma alkoi eilen mutta ei kuulemma alkanut millään parhaalla tavalla. mun sisko perui etelänmatkansa mun takia. ehkä ne oikeasti välittää.

mutta miks kukaan välittäis musta? miks ketään kiinnostais oonko mä elossa vai en?

päivystysreissu ja muuta kivaa

eilinen päivä oli aika mahtava. tai sitten ei.

aamupäivällä lähdin "kävelylle". toisin sanoen, menin kauppaan ja ostin sheivereitä.

iltapäivällä olin reilu tunnin yksin, joten käytin tilaisuuden hyväkseni ja istuin lattialle ja rikoin pari sheiveriä. sain viisi uutta terää, joista yhden otin illalla mukaani osastolle.

mulla oli jo kotona ollessa huono olla, mutta jouduin esittämään että kaikki olis hyvin. mutta kun pääsin osastolle, ja mun ei enää tarvinnut esittää mitään, mun tila suorastaan romahti. kävin ottamassa iltalääkkeet, jonka jälkeen kaivoin terän laukusta ja menin suihkun lattialle. loput voittekin varmaan arvata.

en tiedä oonko ikinä saanut aikaiseksi niin syvää haavaa kuin eilen. en muista. mutta kuten aina ennenkin, jäin kiinni ja päivystävä lääkäri saapui paikalle. no, siitä sitten ambulanssikyydillä päivystykseen jossa haavat ommeltiin kiinni. (ne ompeli siellä päivystyksessä kaksikin haavaa, vaikka se toinen ei ees ollu millään lailla syvä) voin sanoa, ettei ollu kauheen kiva kokemus. mutta ei tee enää oikeestaan yhtään mieli viiltää. valitettavasti.

ja jos oikein kuulin (ja muistan...) se ei ollu kauheen kaukana valtimosta. mua harmittaa. se valtimo ois ollu niin lähellä...

nyt mulla on todella sekava olo. eilisilta tuntuu siltä kuin kaikki olis ollu vaan unta.

haluan vaan pois. päästäkää mut pois. antakaa mulle vaikka kaikki lääkkeet mitä osaston kaapeista löytyy. oon niin nolo ja säälittävä.

EN TAHDO ELÄÄ. MUN KUULUU KUOLLA.

mä lähden täältä oikeesti kohta.

i will fall again

mulla on vähän sellainen tunne että tää mun hyvä olo ei kestä enää kauaa. oon nyt kotilomilla huomisiltaan asti.

tekee niin paljon mieli viiltää. ottaa yliannostus lääkkeitä. vahingoittaa. ehkä jopa tappaa itseni. mutta en mä kuitenkaan uskaltais koska oon niin säälittävä. tosin viiltää mä uskaltaisin, ja ehkä jopa ottaa sen yliannostuksen... en tiedä.

mietin että miksi mun pitäis elää vanhaksi ja kärsiä elämästä kun voisin lähteä onnellisena jo nyt? haluaisin ikuisen rauhan. ei enää ikinä tuskaa tai kärsimystä.

kaiken tän lisäksi mun suurin idoli ja inspiraation lähde kuoli viime viikonloppuna (tietäjät tietää kenestä puhun). hänet ammuttiin. musiikki on mulle ollut todella tärkeä asia varsinkin siitä lähtien kun löysin hänet youtubesta. hän on suurinpiirtein pelastanut mun elämän. olen myös päässyt halaamaan häntä ja juttelemaan hänen kanssaan. sattuu vieläkin tämä menetys. tää maailma on niin syvältä. koko ajan kuulee uutisia että joku on tapettu.

luovuttaminen tuntuis niin hyvältä vaihtoehdolta. mä en vaan jaksa. voi helvetti kun mä en vaan jaksa.

toivoa ilmassa

mulla menee oikeesti ihan hyvin. on vaan koko ajan vähän ihmeellinen olo, mutta oon silti tosi hyväntuulinen ja pirteä. tällä hetkellä oon viikonlopun ajan kotilomilla, mikä on ihan positiivinen asia.

mulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia oikeastaan yhtään. haluan elää, ja uskon olevani onnellinen joskus. ainakin uskon sen olevan mahdollista.

ainut mikä tällä hetkellä ahdistaa, on se miten moni mun tuttu (ja myös ei tuttu...) valmistui ammattikoulusta tai sai ylioppilaslakin. mikä mua siinä ahdistaa? se kun en ole ite opiskellut moneen vuoteen enkä varmana itse valmistu mistään koskaan. se saa mut tuntemaan itseni ihan kelvottomaksi ja turhaksi. tosin turha mä olenkin. ja kelvoton.

mutta siis pääasiassa mulla ei ole hätää. voin ihan hyvin, toivotaan vaan että tää kestäis.

addicted to a certain kind of sadness

ehkä mä selviin sittenkin, vaikka mulla on vieläkin ihan saatanan paha olla.

kai mun täytyy tästä lähtien vaan haaveilla kuolemasta...

niin moni tuntuu välittävän musta, vaikka en ois ikinä uskonu. ajattelin että vaan mun perhettä kiinnostais että elänkö vai kuolenko mä. mutta muutamaa muutakin näköjään kiinnostaa.

anteeksi kaikille, jos aiheutin huolta. mä yritän olla satuttamatta itseäni, vaikka se onkin vaikeeta.

mutta niinkuin mä jo sanoin, ehkä mä selviän. pitää vaan yrittää kestää.

matkalla ikuisuuden maahan

mä en jaksa enää yhtään.
mä haluan vaan lopettaa tän kaiken.
vaikka en sais.
mut mun on pakko koska en kestä enää.
asiat ei muutu paremmaks, ei ikinä.
en kelpaa kenellekään.
mä olen matkalla kotiin, siellä en tunne kipua.
ei kipua eikä tuskaa.

kiitos, ja anteeksi. näemme vielä joskus <3

why am i still here

MIKSEN MÄ OSAA LOPETTAA SYÖMISTÄ???

oon ihan hirvee kasa läskiä ja mun on pakko laihtua, koska en kelpaa tällasena kenellekään... mut en osaa. mä en vaan osaa.

lisäks mua ahdistaa ihan helvetin paljon, enkä tiiä miks. jouduin lähtemään mun siskon lapsen synttäreiltä eilen todella aikaisin koska mua ahdisti.

en myöskään osaa hakea apua. oon vaan yksin täällä mun huoneessa enkä uskalla mennä pyytämään hoitajilta lääkettä tai mitään.

mä en jaksa elämää... saanko tappaa itseni? saanhan?

i just don't want to be a fat whale like this

"i'm gonna be so hot when i'm thin."

"you're so fat. stop eating."

"wish i could just cut the fat off."

"daily reminder: don't eat."

mä en tällä hetkellä halua mitään muuta niin paljon kuin sitä että olisin laiha. mutta ei. miten voinkin olla tällanen valas? oksentaminenkaan ei onnistu. oon niin surkea. läskiläskiläski.

mä en ikinä tuu olemaan tarpeeks hyvä. antakaa mulle anteeks... jooko?

miksi mulla ei ole yhtäkään ystävää, johon voisin luottaa ja jolle voisin puhua ihan mistä vaan, joka tukis mua joka tilanteessa eikä hylkäis mua mun ongelmien takia??

eikö kukaan halua olla mun ystävä? ilmeisesti ei.

pakko elää vai pakko kuolla

jos jotkut teistä eivät tätä vielä tienneet, niin olen osastolla. tulin tänne keskiviikkoiltana. ja tottakai mulla oli piilotettu terä mukana eikä hoitajat löytäneet sitä kun mun tavarat tarkastettiin. ja niin, hetki sen jälkeen kun olin maannut omassa huoneessani ja mun olo oli aivan kamala, päätin että nyt on se hetki. menin suihkun lattialle ja viilsin. montakin kertaa mutta yksikään viilloista ei ollut mulle tarpeeksi syvä (paitsi yksi, mutta sekään ei ollut niin syvä että se ois tarvinnu tikkejä). itkin suihkun lattialla verta valuen kunnes hoitajat tuli huoneeseen ja jäin kiinni. mut siirrettiin eristyshuoneeseen ja nukuin siellä yön.

tunnen itteni likaseks superläskiks huomionhakuseks huoraks joka on vaan helvetin säälittävä...

moneen päivään en saanut ruokaa kunnolla alas. paitsi tänään sain aika hyvinkin, mutta silti en pystynyt olla oksentamatta. en oo taaskaan pitkään aikaan oksentanut, mutta heti kun tulin sairaalaan niin sekin alkoi. yks ongelma on kans se et en osaa olla polttamatta tupakkaa ilman että tumppaan sen käteeni. se sattuu vielä paljon enemmän kuin viiltely, ei kannata kokeilla. siitä jää rumemmat arvetkin.

lisäks oon hakannu päätäni seinään ym. kivaa. äsken iltapalalla yritin pölliä voiveitsen ja viiltää sillä mutta jäin kiinni. sanokaa jooko että oon säälittävä. niin vitun säälittävä.

mulla on vaan pakottava tarve viiltää, hakata itteeni tai vaikka tehdä itsemurha. anteeksi kaikki, mä ehkä käyttäydyn kuin 5-vuotias vaikka olen aikuinen ihminen, mutta kun mä en aina vain ole oma itseni. koittakaa jooko ymmärtää.

mut laitettiin tarkkailuun, en tiiä kuinka pitkäks aikaa. ja tästä hoitojaksosta voi tulla aika pitkä, mikä ei kauheesti mua ilahduta.

mutta joo. ehkä mä selviän, ehkä en. kukaan ei sitä tiedä. toivotaan parasta.

mun on pakko kuolla. oikeesti.

loppu lähestyy

mä olen ollut yllättävän pirteä, mutta se ei silti tarkoita sitä että haluaisin elää. ei.

en jaksaisi enää edes ottaa joka aamu seitsemää pilleriä, en jaksaisi pestä hampaitani, en jaksaisi tehdä kotitöitä, en jaksaisi käydä suihkussa. en mä jaksais mitään...

tänään illalla suunnittelin viiltämistä. en oo kyllä varma siitä vielä, mutta haluaisin kovasti tehdä sen. mä jään siitä kuitenkin (mun tuurilla) kiinni. tai en tiedä.

en kestä elämää enää. päästäkää mut pois, jooko?

löysin yhden terän, jonka olemassaolon olin unohtanut.

en tiedä onko tämä hyvä vai huono asia.

MIKSI?

en osaa enää viiltää.

saan aikaan pelkkiä pintanaarmuja joista ei edes tule kunnolla verta.

kokeilin äsken kahdella keittiöveitselläkin, mutta ei. ei siitä tullut mitään.

oon niin ahdistunut ja surullinen.

oon vaan epäonnistunut paska jonka täytyy kuolla.

MÄ EN KESTÄ ENÄÄ.

:(

MÄ HALUAN VIILTÄÄ NIIN PALJON JA VUOTAA KUOLIAAKSI MUTTA MULLA EI OLE MITÄÄN MILLÄ VIILTÄÄ.

KOHTA MÄ VARASTAN KEITTIÖSTÄ VEITSEN JA TEEN SILLÄ IHMEITÄ.

voi helvetti. yritin jo viiltää tänään mutta sain aikaseks vaan pintanaarmuja koska mulla ei ole kunnon teriä.

olen niiiin säälittävä.

pakko antaa periksi

oon ollu viikon tänään kotona ja nyt jo olisin valmis lähtemään takaisin osastolle... ehkä mun on kuitenkin parempi olla kotona toistaiseksi.

mä olen myös ihan liian lihava. syön ihan järkyttäviä määriä enkä liiku paskan vertaa. painan ihan älyttömän paljon. miten mä saisin painon putoamaan?

en myös koskaan tuu saamaan ketään niinkuin edellisessä postauksessa sanoin. juuri sen takia että mä olen ruma ja lihava, ja kaiken lisäksi ihan kamala ihminen.

mä haluan pois täältä... normaalisti kuolema pelottaa mua mutta nyt se tuntuu lohduttavalta.

mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä? itsemurha?

varmaankin.

en oikeesti ikinä tuu saamaan ketään.

mun on kohta pakko luovuttaa.

oh god why...?

mut uloskirjattiin osastolta tiistaina, ja oon nyt jo niin surullinen ja maassa että tekis mieli itkeä.

voi luoja mä oon turha. musta ei ole mitään iloa kenellekään. eikö olis vaan parempi jos mä kuolisin pois?

MÄ HALUAN KUOLLA... auttakaa...

i am a fat loser

mä olen ällöttävä. mitä mun pitäis tehdä? laihdutuksesta ei tule mitään ja mun pitäis  todellakin pudottaa painoa.

en kestä itteeni. oon ihan hirveen näkönen...

saanko vaan kuolla?

saanko luovuttaa?

voisin ottaa kaikki lääkkeet mitä kaapista löytyy. tai viiltää valtimot auki. ihan mitä tahansa millä henki lähtis.

oon niin väsynyt. en jaksais enää pitää ittestäni huolta tai mitään muutakaan. mä myös tunnen itseni ihan helvetin yksinäiseksi kun mulla ei oikeestaan ole ystäviä. ei sillä, en jaksa olla mitenkään älyttömän sosiaalinen mutta olis se nyt kiva olla muutama kaveri.

saanko jooko ottaa ne lääkkeet? en jaksa tätä paskaa enää sekuntiakaan. haluun pois...

I WANT TO GO HOME

palasin juuri pari tuntia sitten lomilta ja nyt haluan jo kotiin. haluan kotiin just nyt. en jaksa olla täällä enää, en kestä tätä.

mä haluan myös viiltää. pitkästä aikaa...

ja mä haluan kotiin. päästäkää mut kotiin jooko? en kestä tätä sairaalaa enää...

kaikki on sekaisin

mulla on niin hirveesti kaikkia ongelmia. on kroppakriisi, mun pitäis ihan oikeasti laihduttaa mutta ei, ruoka menee liian helposti alas. on hiuskriisi, en tiedä mitä mä näille tekisin. en tiedä, mitä mä elämälläni tekisin. mä pelkään myös pimeää, jos oon pimeässä yksin niin pelkään, että mun kimppuun hyökkää joku mörkö. ja mun ocd-oireet alkaa olla erittäin ärsyttäviä.

mun masennusoireet on erittäin vähän helpottaneet, mutta vain hyvin vähän... mä silti elätän toivoa siitä että pääsisisin alkavalla viikolla sairaalasta kotiin. mä vähän esitän että kaikki olis paremmin, koska mä en jaksa enää olla osastolla. no toivotaan nyt että pääsisin kotiin mahdollisimman pian...

...mä haluan kuolla, mutta samalla mä myös pelkään kuolemaa.

en tiedä kumpaa toivon enemmän: elämää vai kuolemaa.

kunpa joku osais auttaa mua...

VOI LUOJA MUA AHDISTAA

mua ahdistaa se että oon syöny tänään pussin karkkia ja suklaapatukan. mun pitäis laihduttaa mutta mä lihon vaan lisää enkä mä kestä sitä.

muuten mulla menee ihan hyvin, mutta laihdutuksesta ei tule sitten yhtään mitään. ja muuten mä tulen tällä hetkellä jotenkuten toimeen itseni kanssa mutta mun kroppaa mä en siedä.

ja mä tiedän että mä en voi tappaa itteäni. en itseni takia vaan muiden. mun vanhemmat rakastaa mua, sen mä tiedän enkä mä halua tehdä sitä niille. tosin mun perheen lisäks kauheen moni muu ei kyllä musta välitä, joten oon mä aika turha jos totta puhutaan.

...niin että jos kellään on mitään hyviä laihdutusvinkkejä niin otan ilomielin vastaan.

mä oon toivoton tapaus.

kuolemaa odotellessa...

pitkästä aikaa mun tekis mieli luovuttaa.

koska mä en jaksa enää tätä paskaa.

enkä mä osaa elää. mä en osaa mitään. mä olen turha, heikko ja aikaansaamaton.

mitä mä voin tehdä että tää tuska loppuis?

i have to stay alive

mä tajusin juuri että en mä voi tappaa itseäni, vaikka kuinka haluaisin. tiedän (tai ainakin toivon) olevani hyvin tärkeä joillekin ja en halua tuottaa tuskaa kenellekään tappamalla itseäni. se olis ihan helvetin itsekäs teko.

vaikka nyt ei olekaan helppoa, mä uskon kyllä että mä selviän tästä vielä. edes jotenkin. mun täytyy nyt vaan yrittää kestää.

worthless

sanat ei riitä kuvaamaan sitä kuinka turha mä olen. musta ei ole mitään iloa kenellekään.

tänään on ollut normaalia paskempi päivä. on itketty, hakattu päätä seinään ja jätetty iltapala väliin yms kivaa.

kuinka nopeasti tää kaikki kipu ja tuska vois olla ikuisesti ohi jos mä tappaisin itseni. aivan, siihen menis vaan muutama sekunti.

(valitettavasti en ole oikeasti tappamassa itteeni, kunhan haaveilen...)

koko päivän on ollut niin sekava olo.

miksi mä olen täällä vielä?

mä olen niin turha ja arvoton, eihän musta ole mihinkään. kaikki mun taidot on hiipunu pois ja lisää on turha yrittää oppia. mä elän täällä maailmassa vaan muiden takia, en itseni. kunpa mahtuisin hyppäämään tuosta ikkunasta ulos...

tekee mieli viiltää ja syödä niin paljon että laatta lentää mutta kumpikaan ei onnistu just nyt. helvetin osastohoito.

mä en jaksa enää itteäni. mussa ei oo mitään hyvää. ei yhtään mitään.

wake me up when it's all over

oon niin maassa ja surullinen. sanon kaikille jotka kysyy miten menee että mulla menee hyvin vaikka se ei ole todellakaan totta. toisaalta en tiedä miks mä valehtelen, varsinkin kun oon osastohoidossa niin se ei hyödytä ketään.

täällä tulee myös syötyä vähemmän mutta mä en silti laihdu, melkeinpä päinvastoin. ainakin tuntuu siltä. oksentelen aina välillä, joka ei ole hyvä juttu, tiedän sen. mutta mun on vähän niinkuin pakko, kun kaduttaa se että olen syöny. alkaa tuntua siltä etten tule koskaan hyväksymään itseäni.

tätä tilannetta ei yhtään helpota se että toinen mun siskon kissoista jouduttiin lopettamaan eilen. mun siskon kissat on aina ollu mulle tosi tärkeitä, varsinkin kun mulla ei ole koskaan ollut omaa lemmikkiä. toivotaan että tää tästä alkaa helpottaa, mutta nyt tuntuu tosi pahalta.

toivottavasti teillä muilla menee vähän paremmin. toivon teille kaikille pelkkää hyvää. ❤

ei löytynyt onnee onnelasta

tosiaan, menin osastolle keskiviikkoiltana. ehdin olla siellä pari tuntia kunnes mun olo meni niin pahaksi että aloin hakkaamaan itteäni, ja mut päätettiin siirtää toiselle osastolle. mulla oli myös terä mukana mutta jäin kiinni, kun mun tavarat tarkistettiin. toisaalta se oli ihan hyvä että hoitaja vei sen multa koska siinä ois voinu käydä todella huonosti jos olisin vetäny ranteet taas auki mutta se teki mun olon vaikeammaksi kun multa vietiin se "hätävara" pois. ehkä niin oli kuitenkin parempi.

torstai oli aika tuskaa, jatkoin itteni hakkaamista ja ahdistus oli todella voimakasta. en suostunut oikeen syömään mitään, ekan kerran päivällisellä. ja senkin jälkeen taisin oksentaa, jos oikein muistan. en kyllä yhtään tiedä miksen muista asioita niin tarkkaan... no, elämä on.

eilinen päivä sujui pelottavan hyvin, olin suht pirteä ja hyväntuulinen, ja uskoin jotenkuten siihen että mä selviän tästä vielä. mutta tänään, itkin koko aamupäivän ja ajattelin sitä että pystynkö mä ikinä enää elämään normaalia elämää, opiskella, käydä töissä ja näin. mun tulevaisuus näyttää aika huonolta ja toivottomalta mutta uskokaa tai älkää; mä en silti haluais luovuttaa vielä.

lisäksi oon oksentanu tänään kahdesti, mikä ei ole kauhean hyvä mutta en kestä sitä miten paljon syön. ajattelin ennen kun tulin tänne osastolle että täällä olis helpompi syödä vähän vähemmän mut ei. on täällä vähän helpompi olla kun ei ole koko ajan ruokaa tarjolla, toisin kuin kotona. kyllä mä vielä laihdun, mä lupaan sen.

p.s. mitä sanoisitte jos tekisin q&a postauksen? mulla ois täällä osastolla hyvin aikaa sille, joten oisko kellään mitään kysymyksiä mulle?

joo, pientä päivitystä tähän väliin. hauskaa viikonloppua vaan kaikille!

oon matkalla osastolle. omasta vapaasta tahdostani mutta mua silti epäilyttää oliko tää sittenkään hyvä idea..

mun maailma on sekaisin

alan pikkuhiljaa varautua siihen että mulla on osastoreissu edessä.

toisaalta odotan sitä, koska siitä vois olla apua. mutta mulla on vieläkin sellainen fiilis että mun täytyy tappaa itseni. eikä mun kannata hankkia apua. ei se hyödytä ketään.

on niin arvoton olo. en jaksa enää. ja jos tappaisin itteni, tuskin kukaan ees huomais että mä puutun. tai ehkä huomais mutta ei kenenkään elämä juurikaan muuttuis.

miks mun parantuminen tuntuu niin mahdottomalta? onko se mahdotonta? ilmeisesti.

haluan vaan kadota

mä olen todella ahdistunut ja välinpitämätön samaan aikaan. mun kroppa ahdistaa mua, mutten silti jaksa välittää siitä että syön koko ajan. mua ahdistaa kun en tiedä mitä tekisin mun hiuksille, mutta samaan aikaan mua ei vois vähempää kiinnostaa. ahdistaa sekin että mä saatan kuolla lähiaikoina mutta toisaalta mä haluan kuolla enemmän kuin mitään (that doesn't even make sense). ja ei kiinnosta yhtään mitä muut ajattelis siitä jos mä kuolisin. itsekästä, tiedän.

en mä kuitenkaan uskalla itseäni tappaa koska oon niin saatanan surkea ja avuton. mä olen todella säälittävä, tiedän senkin mutten voi sille mitään..

mä haluan niin paljon vaan kadota tästä maailmasta. en kestä tätä oloa enää eikä mikään tunnu auttavan.

mä en ihan oikeasti tiedä mitä tehdä. oon niin vitun rikki...

ei kellään ois antaa mitään vinkkejä?

anteeks kaikille. ihan kaikesta.

lies and tears

"ootko varma että sä pärjäät kotona?" joo.

"voitko sä luvata ettet tee itelles mitään?" voin.

saattaa olla etten puhunut totta.
mä en meinaa jaksa tätä enää kauaa, mua ei oo luotu kestämään tällasta paskaa.

mä haluaisin jättää jo ne viimeiset hyvästit...

kauanko mun tarvii vielä odottaa?

kun mikään ei auta

mulla on niin helvetin vaikee olla. mikä tähän auttais? niinpä, ei mikään. paitsi kuolema. mutta en kuitenkaan uskaltais tehdä sitä, koska oon niin nössö.

toinen ongelma on syöminen. mä vaan syön ja syön, tungen hirveitä määriä ruokaa suuhuni kun mun pitäis olla syömättä ja laihtua. tän takia haluaisin asua yksin, joutuisin ite hankkimaan ja tekemään kaikki ruokani ja koska en jaksa tehdä mitään, en myöskään söis niin paljoa. mutta en pärjäis muuten yksin, joten pakko yrittää vaan kestää.

toisaalta mä haluaisin osastolle. mun olo ehkä helpottuis, mulla ois mahdollisuus jutella 24/7 jonkun kanssa ja olisin (kai) turvassa iteltäni. mutta en uskalla puhua asiasta kellekään, ja mun läheiset ei haluis että meen sairaalaan, joten joudun pysymään hiljaa ja kärsimään. ja oonko mä edes niin 'huonossa kunnossa' että mut voitais ottaa sairaalaan.

mä en ihan oikeasti tiedä mitä mun pitäis tehdä. tää on hankala tilanne.

päätin sittenkin jäädä kotiin huomenna. vaikka mulla onkin niin saatanan vaikee olla.

viimeiset hyvästit?

mä olen niin lähellä luovuttamista että ette uskokaan, ja mulla ei oo ketään kenelle mä voisin tai uskaltaisin puhua siitä. miten mä kerron totuuden? ja kenelle? haluan että tää loppuu, mutta toisaalta en haluais tehdä sitä. tuntuu kuitenkin että on vähän niin kuin pakko.

miten mä jaksan oottaa siihen tiistaihin?

kiitos että ootte jaksanu mua näinkin kauan.

everything fucking hurts

mä en jaksa, mä en jaksa, MÄ EN JAKSA. mä en osaa lopettaa syömistä, en osaa laihduttaa, en osaa enää viiltää, en osaa mitään.

mua myös ärsyttää se kun musta ei oo mihinkään. monet vaikeastikin masentuneet kuitenkin käyvät esimerkiksi kavereiden kanssa kahvilla, tai käyvät baarissa, viettävät muiden ihmisten kanssa aikaa, mutta mä vaan olen kotona. kaupassa mä käyn sillon tällön mutta siinä se sitten onkin. ei mulla edes oo ketään jonka kanssa mä viettäisin aikaa tai lähtisin ulos. alan tosin pikkuhiljaa myös tottua ajatukseen etten tuu koskaan enää olemaan parisuhteessa. kukaan ei jaksais mua. oon seurustellu tasan kerran ja siitäkään ei tullut yhtään mitään, se suhde kesti muutaman viikon. oon toivoton tapaus. ja mä haluan kuolla. haluan pois täältä, ikuisesti.

joka tapauksessa, tiistaina tapahtuu ihmeitä. sitä odotellessa. en vaan malta odottaa.

en kelpaa kenellekään

mun oma vartalo suorastaan oksettaa mua. oon merkittävästi ylipainoinen, ja nyt mun on oikeesti pakko tehdä asialle jotain, mutta en tiedä pystynkö siihen, koska mulla on järkyttävät ruokahalut ja en osaa välillä hallita syömisiäni, enkä osaa myöskään kieltäytyä ruoasta.

siksi kysynkin teiltä, onko teillä antaa mitään vinkkejä laihdutukseen tai syömättä olemiseen? toivon että osaisin tehdä tän terveellä tavalla, mutta pelkään ettei tästäkään tule yhtään mitään...

voi luoja mä vihaan itseäni.

mielessä pyörii synkkiä suunnitelmia ja kolme sanaa:

entä jos sittenkin?

ensi viikko vielä. sen jälkeen en tiedä mitä tapahtuu.

mulla on ihan hirvee olo.

ja en todellakaan haluais olla yksin, mutta on vähän niinku pakko. pelkään vaan et tyhjennän kohta lääkekaapin tai viillän ranteet kunnolla auki tai jotain vastaavaa.

mua ei vaan oo luotu kestämään tällasta paskaa. anteeksi..

mitä jos mä lähtisin?

perjantai oli todella huono päivä. muu viikonloppu sujui ihan hyvin. eilinen ja tämä päivä sujui iltapäivään asti tosi jees, mutta nyt. en varsinaisesti oo surullinen mutta mä en jaksais enää elää. (jotain uutta? no ei.) mua ei huvittais enää pitää huolta itestäni, en jaksais peseytyä, en tehdä kotitöitä, en mitään. laihduttaakin pitäis mutta mä vaan syön ja syön ja syön eikä sille näy loppua. vihaan itteeni. en jaksa enää mitään. haluan viiltää. haluan pois.

kaiken lisäksi tunnen syyllisyyttä jos vähänkään oon iloinen tai voin hyvin. miksi? ilmeisesti mun kuuluu olla masentunut.

tapaan perjantaina lääkärin, enkä tiedä pitäiskö mun kertoa totuus.

...se jää nähtäväksi.

there's nothing that could save me

tästä ei tule mitään. mä oon koko illan miettinyt jos lähtisin ensi viikolla joku päivä rautatieasemalle ja lopettaisin tän kaiken. kaikki kipu ois hetkessä ohi.

ei ollut kaukana että oisin tänään joutunut sairaalaan, kun kävin polilla. yritän nyt vielä kuitenkin selvitä kotona, vaikka mua epäilyttääkin se miten pärjään. oon niin henkisesti väsynyt. no, ainakin mun vanhemmat tietää nyt mikä mun tilanne on ja mun pitää kuulemma heti kertoa niille jos tuntuu siltä etten pärjää kotona. mutta osastolle mennessä mun itsetuhoisuus on aina lisääntynyt entisestään. joten mulla ei ole mitään ideaa mikä olis nyt paras ratkaisu.

mitä mä oikein teen? lähdenkö tiistaina tai keskiviikkona sinne steissille vai olisko ihmiset tyytyväisempiä jos menisin hoitoon?

mulla ei ole harmaintakaan aavistusta mitä tässä oikeen pitäis tehdä.

tuntuu kuin kaikki taistelu olisi turhaa

saanko niellä kaiken mitä mun dosetista löytyy? saanko hypätä junan eteen? saanko laittaa köyden mun kaulan ympärille? saanhan?

mutta silti, mua pelottaa enkä uskalla. oon niin paska etten edes itseäni osaa tappaa.

mutta tää loppuu vielä, lupaan sen. pääsette musta vihdoin eroon. älkää huoliko, se tulee vielä tapahtumaan.

ja älkää huoliko, kaikki on kohta ohi.

MÄ HALUAN POIS TÄÄLTÄ, MÄ HALUAN KUOLLA.

tähän ei auta mikään...

i'm so sorry for everything

mulla alotettiin tänään ect ylläpitohoito. nyt on vähän parempi olo. mutta miks mä tunnen syyllisyyttä siitä? enkö mä ansaitse parempaa oloa?

paremmasta olosta huolimatta mä haluan silti satuttaa itseäni. enkä mä välittäis huolehtia itestäni. mun kädessä on todella pahaa ihottumaa, mut en pahemmin jaksais tehdä sille mitään. kaiken lisäks mulla on kamalat ruokahalut ja syön ihan helvetisti mutta en juurikaan välitä vaikka lihonkin. se ahdistaa kyllä, mut toivon että kuolen niin se ei haittaa ketään.

on niin sekava olo. toisaalta haluan kuolla, toisaalta pelkään kuolemaa. mutta mun pitäis kuolla joten eiköhän kohta oo aika valmistautua siihen.

anteeks et oon tällanen.

oh shit, i am still alive

mä viiltelin illalla, mutten saanut aikaan kuin pintanaarmuja.

oon niin surkea ja säälittävä.

täs maailmassa on ehkä korkeintaan viisi ihmistä jotka ei vihaa mua.

mä vaan syön ja syön ja syön ja lihon lisää koko ajan.

tästä ei tuu yhtään mitään.

kaikki on niin sekavaa.

mä haluan pois täältä.

mutta miten?

onks tähän oikeasti mitään muuta ratkaisua kuin kuolema?

catching teardrops in my hands

oon syöny tänään ihan liikaa kaikkee turhaa. enkä mä osaa lopettaa.

mä lihon vaan lisää ja lisää. musta tulee reilusti ylipainoinen. ja sitä en kestäis.

ainakin sit mulla on hyvä syy tappaa itteni.

milloin tää kaikki päättyy?

mulla on synttärit tänään. ja elämä tuntuu silti synkältä. vaikka tää on ollutkin kiva päivä.

mä häpeän itseäni, oon niin säälittävä. ja ruma. ja läski. en kestä itteeni, en sitten mitenkään.

tekee mieli viiltää. en oo koskenu terään varmaan (ainakaan) puoleentoista kuukauteen, enkä mä nytkään sitä tee. haluaisin vain. saahan sitä haaveilla.

kunpa vois vaan nukkua pois..

jos tää jatkuu näin, mun on pakko luovuttaa...

mä en jaksa tällasta enää kauaa.

kaikki vaan ei ole niinkuin pitäis

mulla pitäis olla kaikki hyvin.
ja niin mulla onkin.
mutta nyt vaan ei ole hyvä olla.

anteeksi kaikki. nyt vaan on niin saatanan vaikea olo.

kuulumisia pitkästä aikaa

mulle kuuluu oikeasti ihan hyvää. eilen mut kirjattiin ulos osastolta, ja eilen myös oli mun viimeinen ect-hoitokerta tällä jaksolla.

terään en ole koskenut yli kuukauteen (...vaikka tuntuu että siitä olis pidempikin aika) ja haluan jopa elää. silti tuntuu vähän toivottomalta ja pakko-oireetkin häiritsee mua vähäsen. ahdistusta on vielä myös jonkin verran, joten siitäkään ei ole kokonaan eroon päästy. oma kroppakin ahdistaa mua, mutta itsekuria ei laihdutukseen oikeen löydy... haluaisin vaan niin paljon olla normaalipainoinen mutta saa nyt nähdä tuleeko tästäkään (vieläkään) mitään.

mutta eteenpäin ollaan taas menty valtavasti! toisin sanoen en oo enää tappamassa itseäni, mikä on iso asia mulle. kyllä mä sen tiedän että se kuolemanhalu sieltä taas tulee mutta niin kauan kuin se pysyy poissa, otan ilon irti ja yritän nauttia elämästä parhaani mukaan. :)

mut joo, ei mulla muuta. halusin vaan päivittää tätäkin välillä!

toivottavasti teille muillekin kuuluu edes jonkin verran hyvää.

surkein yritys ikinä

eilinen itsemurhayritys meni puihin. jos sitä ees yritykseks voi sanoa, kun ei tullut edes tikkejä. sain aikaan pelkkiä pintanaarmuja. mulla on niin epäonnistunut olo.

tän päivän oon lähinnä makoillu sängyssä. motivaatio ja voimat täysin lopussa. mä olen niin säälittävä.

säälittäväsäälittäväsäälittävä ihmispaska tapa itsesi ennenkuin jonkun muun tarvii tehdä se.

mutta mä en osaa.
koska oon niin säälittävä.

valheita ja kyyneleitä

mä palasin eilen lomilta. mulla on taas jotain kiellettyä mukana.

"eihän sulla nyt ole mitään teriä matkassa?".
ei.
"varma ja?"
juujuu.

sattuu valehdella mut muhun sattuu muutenkin. huomenna mun huonekaveri on pari tuntia poissa ja mä teen sen. jospa mä vihdoin ja viimein pääsisin täältä paskasta maailmasta pois.

se mun video oli niin säälittävä. en mä sitä poistaa aio, mutta se että pyydän muita pysymään täällä ja haluan (ja aion) itse lähteä on todella typerää. ihan sama. en jaksa välittää.

ei alkanu tämäkään vuosi mitenkään loistavasti. mutta saa nähdä mitä huominen tuo tullessaan.