hiljainen avunpyyntö

selvisin sentään joulunpyhistä. mut uudestavuodesta en ole niinkään varma. oon niin ahdistunut ja levoton ettei tästä kirjottamisestakaan meinaa tulla mitään. päivät menee siinä kun kuuntelen kellon tikitystä ja kun sydän lyö nopeaan tahtiin. en tiedä enää kuinka kauan jaksan.

ja mä haluaisin jopa tällä kertaa apua. olisiko kellään pienintäkään vinkkiä mitä voin tehdä?

niin alas oon vajonnut

mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa

järkyttävät paineet siitä että pitäis jaksaa. nyt on joululoma, en mä voi tappaa itseäni nyt. ei, sä teet sen vielä.

kuole kuole kuole kuole oot arvoton ja ruma ja läski kuole pois

mitä tää olo oikeesti on? ahdistaa ahdistaa ahdistaa, ahdistaa olla tekemättä mitään, ahdistaa tehdä yhtään mitään. miten tässä oikein pitäis olla?

eilen oli jouluaatto. ahdisti. "onko kaikki hyvin?" äiti varmisti. on on. ja mä käperryn uudestaan sohvannurkkaan. ja tämä ruuan määrä. mä lihon niin helvetisti. en kestä ajatusta. liikaa suklaata. liikaa kaikkea.

päässä pyörii samat ajatukset jatkuvalla syötöllä.
kuten se sama, ihana, tuttu ja turvallinen ajatus.
itsemurha.

it's the start of the end

ei tää olo mihinkään helpota. oon päättäny etten tartu terään ennen joulua, vaikka haluankin. ja en muista edes milloin olisin viimeksi viiltänyt pahan olon takia. mä vaan nautin siitä muuten. saan tyydytystä kun katson veren valuvan. mä rakastan sitä. ja jotain mitä rakastan, pidetään vääränä. ja mä olen lihonut. en oo käynyt vaa'alla mutta kyllähän sen nyt näkee. häpeän itseäni.

sä käsket mua tappamaan itteni ennen joululoman loppua. mä haluan totella sua, vaikka samalla myös pitää puoleni, hoitaa asiat kuntoon, antaa aikaa itelleni ja parantua. mutta sä olet mua vahvempi. en uskalla väittää vastaan. mun on pakko totella sua.

tää on lopun alku. mä tunnen sen.

untitled #3

tää sama epämääräinen ahdistava olo on jatkunut jo monta viikkoa enkä tiiä mitä mun pitäis tehdä. yhtä aikaa on levoton olo mutten koe olevani kykeneväinen tekemään mitään. ahdistaa jatkuvasti. väsyttää. voisipa vain nukkua. vaikka ikuisesti.

musta tuntuu itsekkäältä. en ajattele muita ennen kuin teen päätöksiä. oon pahoillani et musta ei ole kestämään tällaista. mun elämä ei ole paskaa, mutta mä olen. ja tää olo. miksei tää helpota. mä en tee täällä enää yhtään mitään. rasitan maailmaa jo pelkällä olemassaolollani.

mä en tiedä myöskään mitä tässä pitäisi tehdä tai tapahtua että kaikki olisi hyvin. en näe mitään ulkoista tekijää tähän. mun ongelmille ei ole yhtä tiettyä selkeää syytä. mutta silti.

auttakaa mua. joku.
mä olen neuvoton.

se vie mukanaan

haaveilen henkeni riistämisestä harva se päivä mutta tajusin että kyllä mä kuolemaa pelkäänkin. lähinnä sitä että joku kävelee vastaan ja yhtäkkiä ampuu mut. tai kun näen kauppakeskuksessa hämärän näköisen tyypin kantamassa jotain, ajattelen heti että sillä on pommi ja kohta se räjähtää. kaikki mun ympärillä kuolee. tekee mieli sanoa että lähdetään pois. halusin juosta. mut miks?

en ymmärrä miten voi olla niin mahdotonta lähteä kotoa pois. vaikka se olisi jotain kivaa, jään silti mieluummin kotiin. kouluun meneminen ahdistaa reilusti enemmän mutta niin myös kotona oleminen. mitä mun oikein pitäisi tehdä? mikään ei tunnu oikealta.

ensi viikolla? ei. joulun jälkeen? ei. no entäs uudenvuoden jälkeen? vaikka se kuudes päivä tammikuuta, olis jopa vuosipäivä yhdestä itsemurhayrityksestä. ehkä. en mä tiedä. jokin mua estää. mut kun en jaksa. oon lopussa.

miten mä selviän joulun yli?

how do i stay strong if i've always been weak?

aamulla torkutan puoli tuntia. pääsen lopulta istumaan ja yritän pakottaa itteni nousemaan. kyyneleet nousee silmiin ja sydän hakkaa. en päässyt ylös. ja taas saan kuulla vihaisia kommentteja. miksi mua pitää rangaista siitä että mun mieli rankaisee mua?

mä syön ja syön ja lihon silmissä. tuotan pahaa oloa tahallisesti. mikä tahansa itsetuhoinen kelpaa mulle. yksi tupakkakin on parempi kuin ei yhtään. ihan kuin tää olisi jotain kilpailua. mutta ketä vastaan? ja miksi?

tällaisina päivinä en jaksa välittää vaikka joku jäisikin itkemään. anteeksi että olen niin itsekeskeinen paska. mutta mulla on suunnitelma. te ette voi estää, mutta te voitte lykätä sitä. joka päivä mä toistan että ei, ei vielä tänään. mutta joskus ajattelen että miksei just nyt?

ollaan täällä nyt vielä hetki.
mut mä luovutan.

pelasta minut jos sinulla on aikaa

tästä ei tuu mitään.
mä vaan itken ja tärisen. revin ihoani ja katson kun veri pakenee. en mä edes haluaisi, mutta kun mua käsketään.

miten mä kerron ihmisille että mä en jaksa? haluan löytää jonkun keinon ulos tästä ilman että mun tarvis tappaa itteäni. yrittäkää ymmärtää, tää vaan on niin saatanan vaikeeta. mä yritän ihan tosissani. mä haluan selvitä, vaikka se vaatis mitä. ensin mä haluan silti tuhota itseäni, ihan sama kunhan en luovuta lopullisesti. se ei oo mahdotonta vaikka tuntuu siltä.

mut mä en silti pysty tähän.
en mä pysty juoksemaan itseäni karkuun.
tää on liikaa.
ja taas mä vajoan pinnan alle.

how long before i'm just a memory?

viillä
viillä
viillä
ole nyt niin kiltti

hyvä on, sä saat tahtosi läpi. silti mikään ei riitä sulle. en voi tehdä mitään tarpeeksi pahaa itelleni mistä ei henki lähtisi. ja toistan itelleni etten mä voikaan sellasta tehdä.

vaikka ilmeisesti pitäisi. kuolema tuntuu niin turvalliselta. nukkuisin vaan. silti joku mun päässä huutaa etten saa tehdä sitä. okei. mä elän. toistaiseksi.

mut tää olo. mulla on jatkuva henkinen paha olo, vaikka mieliala olisi korkealla, ahdistaa silti. tää ei ole normaalia ahdistusta. tää on samantapaista kuin mun ensimmäisellä osastojaksolla. ja voin sanoa, että se olo oli kamalinta mitä mulle ikinä on tapahtunut.

koulunkäynti, työnteko, itsestään huolehtiminenkin on mahdotonta. suuret elämänmuutokset on liikaa. tai no, pienetkin. en mä jaksa enää edes selittää. tää on niin toivotonta. en pysy kärryillä kaikesta mitä tapahtuu. mut se on täysin mun oma vika.

mä olen kuin tulipalo. kun kaikki alkoi, olis pitäny sillon jo puuttua tähän. se kasvaa, kun aika kuluu, tuhoten kaiken edetessään. mitä kauemmin odottaa, sitä vaikeampaa tilanne on saada tilanne hallintaan ja korjata tuhot. lopulta tämä huomataan ja apua hälytetään paikalle. pahimmasta vaaratilanteesta selvittiin, mutta jotain jää huomaamatta, hetken luultiin kaiken olevan hyvin kunnes liekit roihahtavat jälleen. kun erehdytään ja luotetaan siihen että tämä on ohi, on jo myöhäistä. pelkät rauniot on jäljellä, sitä ei saada enää ikinä entiselleen. kaikki jäljelle jäänyt poistetaan, puretaan pois. jäljelle jää vain tyhjää.

mua pelottaa mitä tulee tapahtumaan. toivon ettei kukaan kysyisi, pärjäänkö mä. en halua valehdella.

mä niin vihaan tuota ihmistä joka katsoo mua takaisin kun katson peiliin.

enkä mä jaksais edes satuttaa. oon liian väsynyt mihinkään.