uusi vuosi ja uudet ongelmat

joo nyt on sitte paskin vuosi ikinä ohi. 2013, kiitos että vihdoin lopuit.
ihanaa.

en kyllä aio odottaa tältä vuodelta mitään. jos masennus vähä helpottais ja muutenki kaikki rupeis sujumaa vähä paremmin. ja paskat :D saaha sitä aina toivoo et jotai mukavaa tapahtuis. mut ei kannata toivoo et ne toteutuis.

mielenkiintoista että ku oon niinku varmaa 300 päivää vuodessa kotona (oikeesti) ja tänää sit olin kaupungilla, tuntu siltä et pystyis ehkä sittenki hankkimaa sen elämän. mut mun illasta epämiellyttävän teki yks asia mitä täs en sano. mut sen verran voin paljastaa et meni tunteisiin ja vitusti. joo tiiän et en koskaa tuu saamaa ketää mut ei tarvii muistuttaa.

ehkä en ees yritä enää löytää ketään tai haaveilla kenestäkään. pettyisin vaan taas. vaikka seurustelu voi tuoda pahojaki ongelmia mukanaan nii silti. joo, mut se on sovittu. elän ikisinkkuna. en omasta tahdostani, mut koska kohtalo on näköjää tänki päättäny mun puolesta. kiitti vaan.

haluisin oikeesti tietää et mikä mussa on vikana. minkä takia ihmiset välttelee mua? oonko vaa nii saatanan ruma vai kauhee vai outo vai kehari vai VITTU MIKÄ??? mä en nää sitä ite, kertokaa pliis ihmiset et mikä mussa on vikana. jos en tiiä, en voi muuttuu.

ihan oikeesti kertokaa vaik vittu anonyyminä askissa, mut löytää sielt nimellä sannilcg
haluun tietää enkä suutu. please...

joo hyvää uuttavuotta vaan.

save me from my mind

jouluaatto takana. sain kivoja lahjoja ja näin, ei stressattavaa. pari viikkoa lomaa jäljellä, shoppailua ja kavereiden ja perheen kanssa olemista, leffoja, pelailua, kaikkea muuta mikä on hauskaa.

silti paha olo ei jätä mua rauhaan. en jaksais elää itteni kaa, ellen muutu ja ihan helvetisti. ja sitä tuskin tapahtuu.

oon suunnitellu et jos alkaisin keräämään iltalääkkeistä aina vähän, tyyliin toisen ketipinorin, ja joka päivä jos tekis nii ni ajan mittaa siit sais ihan kivan määrän ja ne vois sitte säästää pahan päivän varalle. säälittävää mut kuulostaa hyvältä.

poistin instagramin tänään. seuraavaks lähtee varmaa ask. facebookinki vois mut siel on kuitenki kavereita ja perhe + julkkiksia nii... voisin poistaa ne rasittavat kaverit mut en jaksa.
mut joka tapauksessa katoaisin pikkuhiljaa, kukaa huomais mitää. ei ketään kiinnosta.

mietin itseäni. tiedän että olin toivottu lapsi ja musta välitetään nyt ja aina. oon syntyny hyvään perheeseen ja meil pitäs olla kaikki hyvin. mutta.
musta ei vaan tullu hyvää ihmistä. mikä musta tuli? ruma, lihava, outo, vammanen, ärsyttävä, lahjaton. ei ihme ettei elämä oikee innosta.

surullista et oon vajonnu taas näin alas mut no can do.

vain angstia, ei mitään vakavampaa

okei, asia on nyt näin.

oon turha, ihan täysin turha. mul ei tee kukaan vittu yhtään mitään, tulevaisuudelle ei oo mulle pienintäkään tarjottavaa. lähtisin vaikka heti, mut haluisin kuitenki viel elää joululoman. ainaki.

täs on vaa yks ongelma mikä pitäis ratkasta. mun vanhemmat.

mä tiiän et ne rakastaa mua ja välittää musta. tää kuulostaa ihan saatanan itserakkaalta mut MÄ VITTU NÄEN SEN IHAN ITSE SAATANA. niitten mielenterveyski on järkkyny mun ongelmien takia. äiti on alkanu usein itkee ku on saanu tietää tai huomannu et oon taas viillelly. mä vittu näen sen ihan itse, rumine silmineni ja tyhmä pääni kyllä tajuaa sen. voi vittusaatanahelvettijumalauta.

ok ihmiset. on ehkä aika kaivaa taas terä esiin. ja loppu on lähenemässä.

murskattuja unelmia...

tajusin just et mun unelmat ei voi toteutuu. ja vaik voiski, oisin liian nolo toteuttaakseni niitä.

joo nolasin jo itteni kerran meidän koulun satavuotisjuhlissa, ja niin tein myös tänään joulutoivekonsertissa. tällä kertaa en mokannu kerralla ja kunnolla vaan se koko esitys oli täyttä paskaa. ja vaan mun takia. en ees uskalla kuvitella mitä musta taas on puhuttu ja oon odottanu koko illan et joku tulis haukkumaan. eipä oo tullu, vielä.

muille oppilaille se esiintyminen ei oo niin iso juttu. en mä halua olla hyvä sen takii et perfektionismi mut kukaan ei vittu tajua. musiikki on ainut asia jota jaksaisin tehdä vuosia. se on mun ainut todellinen intohimo. se on pelastanu mut ja on tällä hetkelläkin mun ainoo toivo hyvästä tulevaisuudesta. mikään muu ala ei pahemmin kiinnosta mua. mut mä vaan en riitä. anteeks jos en oo syntyny sellaseks ku pitäis. en mä haluais olla tällanen saatana..

taas niitä hetkii ku haluisin vaa itkee mut se itku ei vaan tule.

we're all gonna die

oon väsyny ja vittuuntunu. en jaksais olla mukava kellekään. en jaksa hoitaa asioita. en kestä itteeni. miten tällane ihmine vois kelvata, miks kehtaan ees unelmoida siit et oisin lahjakas? en jaksa tätä.

silti joudun elää. porukat on meinaa iha hermorauniona jos oon vähänkään alakulonen.

jos jollai on vinkkejä kuinka lavastaa itsemurha onnettomuudeksi niin otan mielelläni vastaan. kiitti ja kuitti.

jos sittenkin....?

en tiiä haluunko sittenkään. mä en jaksa tällasta elämää.

mut en voi tehdä sitä vielä. pitääks mun tosissaan oottaa kevääseen asti?

sen näkee sitten.

sun katseesta näkee et oot kulkenu sen matkan

musta tuntuu älyttömän tyhmältä kirjottaa tätä blogii vaa itelleni, mut en kuitenkaa haluis poistaa tätä. enkä mä mitään satoja lukijoita haluais mut muutamaki olis kiva!

mut joo hengissä ollaan ja on kai pakko pysyäkin. rankkaa on, ihan helvetin rankkaa. onneks nyt on syysloma niin saan vähän levähtää ja syrjäytyä lisää.

yksinäisyys on mulle tosi paha ongelma. mut miten elät sosiaalista elämää ku luulet et kaikki vihaa sua? en ees tiiä onko se niin vai luulenko vaan. todennäköisesti jälkimmäinen. mut en sanois et musta tykätäänkään. tuskin herätän ihmisissä mitään positiivisia ajatuksia.

on mulla ne muutama 'ystävä' jos heitä siksi voi kutsua. luulen heistäkin ettei niitä kiinnosta mun seura, vaikka tiedän kyllä et se vika on mussa. en mä keneenkään yhteyttä pidä. en mä mene ite ihmisten seuraan. ei kukaan tule mun luo, vaan mun pitäis mennä toisten seuraan. mut koska kaikkihan ajattelee musta niin negatiivisesti niin enhän mä kenenkään luo mene. hah.

oon ollu tosi herkkä viime päivinä. mulle ei oo tarvinnu sanoo ku päivää niin oon jo melkeen ollu keskari pystyssä. mut se onneks vähä helpotti jo :D vähän..

yritän vähä väkisin pysyä pystyssä. mutta ei tässä oikeen vaihtoehtojakaan ole.

death may be painful but not as much as life

en oikeesti tiiä mikä äkkiromahdus mulle tuli. oon vaa nii helvetin väsyny taas.

vihaan itteeni ja elämääni enemmä ku mitään muuta, mulla ei ole ystäviä. suoraan sanottuna mua ei vittuukaa kiinnostais kyllä nähdäkään ketään, mut sama se. mä syrjäydyn tänne.

tänäänki vaa pelasin kolme tai neljä tuntia. joo, pelaaminen on hauskaa, mutta se vie mut pois todellisuudesta. kun pelaan nii enhän mä yhtään mieti sitä kuinka ruma ja läski oon. kuinka mun hiukset on kamalat ja kuinka muut tytöt saa kuviinsa satoja tykkäyksiä ja hyvä jos mä saan kymmenen. joo, olen ruma. joo, kukaan ei tykkää musta. haistakaa vittu hei.

mä en ikinä kelpaa itelleni. enkä muille. haluan vaa ottaa sen terän käteen ja vetää kaulan auki. ei se satu. mä tiiän sen. mikä tahansa on helpompaa ja kivuttomampaa ku elämä.

mitä maailma tekee mun kaltaisella ihmisellä?

ei mitään. ei vittu yhtään mitään.

oon syrjäytyny paska, jolla ei oo ystäviä. kavereita on mut niitäki nään vaa välillä koulussa. mut ei niitäkää kiinnosta.

oon oikeesti helvetin läski. näytän iha vitun hirveeltä. kukaan ei oo kiinnostunu musta missään mielessä. tahdon pois.

ajattelin et tällä kertaa en kertois kellekään. mitään. esitän vaa et kaikki on hyvin ja yhtenä päivänä mua ei enää ole. mut eihän se ketään haittais.

mulla on liian paha olo. mulla on niin paha olo että muhun sattuu. mä tunnen fyysistä kipua.

en mäkään kaikkea voi kestää. anteeksi.

alone.

mulla on jälleen uusi ongelma.
mulla ei oo ystäviä.
koulussa oon kaikki välkät ihan yksin. tai onha mulla kännykkä ja internet mut eihä sitä nyt seuraks voi laskee haha.

ja näillä mun muutamalla "kaverilla" on paljon parempia kavereita eikä niitä mun seura kiinnosta.

mulla on oikeesti ihan helvetin rankkaa ja uusia ongelmia tulee joka vitun päivä.

silti en oo luovuttamassa. en vaan edelleenkään voi.

............

en jaksa taistella, mut en saa luovuttaa.
mulla ei oo ystäviä, mut ketään ei kiinnosta.
mua stressaa kaikki, mut tätä ahdistusta täytyy kestää.
oon väsyny, mut en pysty lepäämään.
vihaan itteeni, mut on pakko elää sellasena kun oon.
mulla ei oo voimia, mut silti pitää jaksaa.
en tahtois elää, mutta on pakko.

auttakaa...

smiling but fighting.

pääsin jo kotiin, vaikka oon vielä sairaalassa kirjoilla. meen vielä vaan pari kertaa päiväks sinne ku tehdään psykologintutkimuksia mun lukemisongelmaa varten, mutta yhtään yötä en siellä enää vietä, jes. kotona on kuitenkin parempi, ja koska neljän seinän sisällä olo on syvältä. plus että hoitajat on ärsyttäviä, tosin en mäkään niille mukava ole :D

vaikka olo on ihan hyvä, mua stressaa silti ihan tajuttomasti. koulu ainaki järjestyy edes jotenkuten, vaihdoin luokkaa jopolle. saan varmasti sen ysiluokan nyt käytyä ettei ainakaa sen takii tarvii henkeensä ottaa...

mut ulkonäkö ahdistaa. syön taas tosi paljon vaikka haluaisin laihtua (niinkuin aina), mulla on hiuskriisi ja laittautumisongelmia. ja pitäis siivota kunnolla ja tehdä ja ostaa kaikkea. tarvitsisin lomaa mun ajatuksista ja stressistä, ne vie valtavasti voimia.

mutta ehkä kaikki helpottaa ajallaan, toivotaan niin.

kuulumisia...

...koska tässä on tapahtunut paljon. sekä hyvää että huonoa.

hyvää ainakin se, että sain apua ennenku tein itelleni mitään pahaa. torstaina 15. päivä menin koulusta suoraan poliklinikalle. olin jo aiemmilla kerroilla puhunut itsemurhasta joten se ei ollu mitenkään uutta mut mun avohoidonkontakti huolestui koska olin jotenki erilainen. kaiken lisäks viilsin edellisiltana mun käteen aika helvetin syvän haavan. pelästyin ihan tajuttomasti, verta oli mun käsissä ja jaloissa ja lattialla. nyt se on jo ihan hyvin parantunut, onneks. mut se ei tuottanu mielihyvää niinku piti, vaan mä pelästyin ihan aidosti.

no avohoidonkontakti soitti sitten mun isälle joka odotti alhaalla, että tulis käymään siellä, ja kertoi että nyt pitäis lähteä päivystykseen. no lähettiin sitten vanhempien kanssa, piti tosin käydä kotona ensin ja soitettiin kaikkialle ym kauheeta säätöä. no sitten päivystyksessä lääkäri kysy multa oisinko valmis lähtemään osastolle ja pystyisinkö lupaamaan etten tapa itteeni. vastasin täysin rehellisesti etten pysty.

no mitä siitä sitten seurasi, ambulanssilla osastolle. muistan tosta illasta aika lailla vaan sen et itkin päivystyksessä ja ambulanssissa ku hullu hetken aikaa, mut sitten illalla olinkin jo aika rauhallinen. en kauheesti osastoa ikävöiny mutta jäin silti vapaaehtoisesti hoitoon. nyt olen kotilomilla, ja uloskirjoitus pitäis olla perjantai 13. päivä syyskuuta. en sentään (toivottavasti) joudu olemaan neljää kuukautta niinku viimeks...

tänhetkisistä fiiliksistä voin sen verran sanoa, että tahtoisin vieläki erittäin paljon luovuttaa, mut taistelen mun perheen takia. ei, en itteni. mutta tiiän että mua rakastetaan. mä en saa jättää niitä.

varsinki ensimmäisten osastopäivien aikana olin tosi motivoitunut elämän- ja asenteenmuutokseen, mut se into on jo vähän laantunu... kyllä mulla silti on toivoa vähän. haluan uskoa ''parempaan huomiseen'' vaikka nyt kaikki tuntus mahdottomalta. uskon että tällä kaikella paskalla on tarkotus ja se tekee musta vahvemman, jos vaan en luovuta. se luovuttaminen on just se mikä estää kaikkea menemästä parempaan päin. se on ainut asia. ja mä mietin asioita joita ei pitäis, ihan oikeesti mietin miten teen muistiinpanoja, kirjotanko otsikot isoilla kirjaimilla vai en. järjettömiä asioita, eihä niis oo vittuukaa järkeä :D mut en voi niille mitään.

halusin vaan kertoa (itselleni hmmm) että hengissä ollaan ja hengissä pysytään. makaan vaikka loppuikäni sairaalassa vetäen vitusti lääkkeitä, mutta en kuole ennenku on pakko koska yolo. :D noei.

mut jonain päivänä vielä voin sanoa että ''mä selvisin kaikesta siitä paskasta'' ja olla ylpee etten luovuttanu.

sinking like a stone

miks tunnen et itsemurha ei ole vaihtoehto, vaan ratkaisu. pakollinen sellainen.

mulla ei oikeesti ole voimavaroja elämään. koulussa saan olla yksin koska mullahan on se et ku nään ihmisiä, ajattelen automaattisesti et ne ajattelee musta vaan negatiivisesti eikä haluais lähestyä mua millään lailla. mut se on mussa se vika. oon vaan niin vitun kamala ihminen. kukaan mun uudelta luokalta ei varmana haluais olla mun kanssa.

tänään kävi koulussa vähän huonosti. seitsemän tunnin pitkä, raskas ja mahdottomalta tuntuva koulupäivä. kaks ekaa tuntia oli köksää, ne mä jaksoin ihan hyvin. kaks seuraavaa tuntia yhteiskuntaoppia, alkoi jo vähän ahdistaa. itseasiassa aika paljonkin. vasta puolet päivästä ohi. seuraava tunti äikkää, ja voi härregyyd mitä tapahtui. sama ikävän tuttu tunne ku viime syksynä, en pystyny keskittymään tai ajatella. ja tehtäviä ois pitäny tehdä. enhän mä nyt mitää saanu aikaseks. istun vaan siinä ja tuijotan lattiaa. onko tällaset taas jotain psykoottisia oireita? onks ne tulossa takasin?

siinä vaiheessa alkoi olla jo niin huono olo et tajusin et piti tehdä jotain. ja niin teinkin, hain apua. kyllä, ihan itse. menin katsomaan oisko terkkari paikalla ja olihan se, tosin tänään oli poikkeuspäivä joten olin aika onnekas. kerroin terveydenhoitajalle mikä oli tilanne, vähän aikaa juteltiin ja sit menin lepohuoneeseen lopputunniks, makasin siinä sängyllä ja kuuntelin musiikkia. ja se oikeesti auttoi, mä jaksoin mennä seuraavalle tunnille, joka oliki sitte viimeinen. eikä ahdistanu enää oikeestaan yhtään.

tuntuu vaa siltä etten pärjää elämässä ja mun on pakko luovuttaa. vaikka en haluais. välillä tietysti haluisinkin. saan kyllä apuakin jos tarviin, mut haluunko sitäkään? ja voiko edes kukaan mua auttaa?

hengissä ollaan, vielä.

vaikee uskoa, mutta selvisin ekasta koulupäivästä. jumaVITUNLAUTA MÄ TEIN SEN. :DD ok.

mua nyt vaivaa yks asia. kun äiti pari päivää sitten puhui mulle siitä kuinka tärkee oon sille, ja itki. mitä sit jos mä kuolen kohta, miten se sit reagoi? en haluais satuttaa muita ja tiiän että itsemurha on vaan tuskan ja surun siirtämistä toisille ihmisille (ym. tunteellista paskaa), mutta kun en haluaisi elää.

mun pitäis kestää se pari viikkoa vielä.

(((((tiedän et tällasissa superlyhyissä postauksissa ei oo vittuukaan järkeä mut kukaan ei näitä lue joten se on ihan sama)))))

i'm dying.

koulu. ei. ei. ei. eieieiei. en halua.

mihin vittuun tää kesä katos? mua pelottaa ja jännittää siihen malliin et mietin et pitäskö kuolla jo nyt.

mulla on vaan välillä tosi toivoton olo. mutta se syyskuu lähestyy aika kovaa vauhtia.
ei mulla sen enempää.

haluan taas vaan kuolla, vaihteeks. ja vihaan itteeni.

hopeless, again.

i dunno what the fuck should i do with my life. i'm ugly, fat and i can't be who i want to be. everything seems to be worthless.

oikeesti, niin naurettavaa, kaikki tuntuu niin saatanan vaikeelta ja raskaalta, välillä kun istun autoon niin hyvä että jaksan turvavyötä kiinni laittaa????? ja tänään pitäis vielä jaksaa imuroida. en oikeesti oo laiska, mä en vaan jaksa. ja enää 11 päivää niin koulutki alkaa. voi vittujen vittu.

eilen oli taas aika poliklinikalle, pitkän tauon jälkeen ja kerroin että suunnittelen itseni tappamista. oon nyt vähän niinku seurannassa, jos vielä on itsetuhoisia ajatuksia jonkin ajan päästä niin joudun uudestaan osastolle :):):):):):)):) varmaan ne mihinkään häviää, hei oikeesti. vielä kun koulut alkaa nii kaikki varmaa pahentuu taas.

ja jos joudun osastolle niin kusasen koulunkäynnin taas totaalisesti enkä saa vieläkään peruskoulua loppuun asti.

ja mun vanhemmat ei tiedä taaskaan yhtään mitään...........

en oo ees satuttanu itteeni pitkään aikaan kunnolla. mut toissailtana tein lisää niitä pikku ystäviä, rikoin sheiverin ja teroittimen. pitäs vielä vaan keksiä miten käytän niitä ilman että jään kiinni. koska mä oon saanu ennenki mielihyvää siitä et nään veren valuvan käsiä tai jalkoja pitkin, ja haluun taas tehdä sitä.

voi helvetti. oon kohta samassa pisteessä kun olin tammikuussa. tää ei tiedä hyvää.

randommm

i write in english this time. although no one is gonna read this.

i have been good lately. but yesterday i decided i'll kill myself. i'll disappear. i don't wanna be who i am. i am ugly. i am fat. i am disgusting. no one likes me. everyone hates me.

i know my family loves me. this is selfish, but i don't care. i am just so done.

i have to wait until it's september. then i can finally end this all. hopefully.

Monsters are real, and ghosts are real too. They live inside us, and sometimes, they win.

en tiiä vieläkään mitä elämäni kanssa tekisin. viime aikoina ehkä se mun vahvempi puoli on ollut voitolla, se joka haluaa elää eikä luovuttaa.

välillä taas musta tuntuu siltä et haluisin vaan viiltää kurkkuni auki. haha, ensimmäisellä kerralla viime tammikuussa se ei onnistunut. joten tuskin onnistuis nytkään. vitut.

mulla on jotenki sellanen tunne et joudun jossain vaiheessa vielä uudestaan osastolle. jos romahdan koulun takia mikä on hyvinkin mahdollista, niin en saa vieläkään peruskoulua käytyä. siinä vaiheessa ainakin on itsemurhan paikka.

koulu alkaa kohta. mua pelottaa niin vitusti. en halua sinne.

...

mulla on pieni suuri ongelma josta aion puhua nyt.

nimittäin mun ulkonäkö ja tyyli. oon yli vuoden tätä jo miettiny ja surrut.

ELI SIIS: yhdellä mun parhaista kavereista on tyyli, jonka edustaja myös mä haluaisin olla. nyt mulle on sanottu siitä kuinka tätä henkilöä matkin ja olen ihan  kauhee gootti ja kuinka olin ennen hirvee pissis ym. paskaa.

voin sanoo, että en saa tästä "matkimisesta" mielihyvää. en yhtään, päinvastoin. se ahdistaa mua ihan helvetisti. en haluaisi matkia ketään.

en tykkää siitä yhtään.

saan mielihyvää siitä, että olen juuri sellainen kuin haluaisin olla. niin varmaan me kaikki, eikö vain? miks mä pukeutuisin värikkäisiin vaatteisiin, jos en niistä tykkää? miks venyttäisin mun korvareikiä jos ne olis mun mielestä rumia? miks haaveilisin lävistyksistä ja tatuoinneista jos vihaisin niitä?

niimpä. tahdon vain olla sellainen kuin haluan ja tuntea itteni tarpeeksi hyväksi.

ja toiseksi, nää "normaalit teinitytöt" (eli hipsterit jos multa kysytään) on satuttanu mua liikaa. ei, ne ei oo haukkunu mua päin naamaa, ei lyönyt tai mitään. mut ku ne kulkee mun ohi ja kattoo mua alentavasti, ja kuvittelee ittensä täydellisiks ja parhaiks ja on niin saatanan suosittuja, niin se sattuu muhun. oikeasti. ja jälleen kysymys: miks mä haluaisin olla sellanen ihminen joka saa mulle aikaan pahan olon?

haluan olla erilainen ja erottua joukosta hyvällä tavalla. mut se on vaikeeta kun ihmiset pilaa toisten ilon.

kiitti vitusti vaan kaikille. voisitte tulla sanoo mulle päin naamaa sen et toivoisitte mun kuolevan ettekä vaan kuiskuttelis toisillenne. thanks.

society kills us

kesälomaa menny kaks viikkoo ja oon ihan paniikissa siitä että kohta alkaa koulu. onks tää ihan normaalia.......?

mulla on taas kaikki maholliset ulkonäkökriisit samaan aikaan. laihdutus ei oo edenny juurikaan, syöminen ehkä vähän vähentyny (paitsi tänään, mut poikkeus koska tänään oli pienet juhlat) ja sit oon käyny pyöräilemäs jonki verran. noh ehkä se paino siitä alkaa pikkuhiljaa putoomaan jos en anna periks.

mä en vieläkään tiedä mitä tekisin itteni ja elämäni kanssa. mun mieliala vaihtelee oikeesti niin älyttömän paljon. samana päivänä aamulla haluan kuolla. päivällä elämä on ihan kivaa. iltapäivällä suunnittelen itsemurhaa. illalla nautin elämästä taas. ja onko se rankkaa? no kyllä.

oon kesälomalla ollu enimmäkseen kotona, mut tiistaina lähen siskon kanssa helsinkiin ja jään toiselle siskolle yöks! ehkä mieliala nousee taas vähän ku shoppaillaan kaikkee kivaa... sit ehkä juhannuksena kavereiden kanssa jotain ja lauantaina lähetään taas laivalle... :D taas vaihteeks.

selfie sunday saatana

<3: -S-

summer vacation !

vihdoinkin on kesäloma, ei vaan oikeen tunnu siltä...

anyways, kuuluu ihan kohtuullisen hyvää. en vaan vieläkään osaa päättää tapanko itteni vai en. mut ehkä sen ratkaisee se miten asiat on syksyllä. en mä kesälomalla itsemurhaa haluu tehä. ellei mitään radikaalia tapahdu.

mut joo, olin laivalla perjantaista lauantaihin vanhempieni kanssa, ja kivaa oli vaikka tuli syötyä ihan liikaa ja se ahdisti. mutta mieluummin valitsin sen laivalla olon ku olisin menny kevätjuhliin, koska meillä oli perjantaina koulussa pieni kevätjuhla-/kättelyharjoitus jossa mua itketti kun katoin kun kaverit meni vaa sinne jonoon ja kaikkee... et jos oisin menny lauantaina sinne kevätjuhliin oisin varmaa hirttäny itteni sen jälkeen.

huomenna on taas aika poliklinikalle. kirjoittelen joku päivä sitten taas kun jaksan ja jos on jotain mistä kirjoitella :)

i can do it .

mä tiedän pystyväni siihen.

puhun siis laihduttamisesta. oon ennenki saanu kiloja pois, miksen siis sais nytkin? toisetkin saavat, miksen siis minäkin? kohta on kesäloma, saan keskittyy syömättömyyteen ja mahdollisesti liikkumiseenkin. haluun painaa enintään 55 kiloa, joten vajaa kymmenen pitäis saada pois. vähintään.

mä pystyn siihen. mun pitää vaan vähän luottaa itteeni.

mua masentaa ja ahdistaa. koulu. sen takia päätin tappaa itteni, et joudun käymään sen ysin uudestaan. mun parhaat kaverit lähtee pois. uusia kavereita ei tule. joudun vieraiden ihmisten keskelle. uuteen luokkaan. uusia ihmisiä. ei ketään tuttuja. voi apua.

onneks enää muutama päivä nii on kesäloma. en mee kevätjuhlaan, äiti ehdotti etten menis ja tajusin itekki et se saattais olla mulle liian kova pala.

mä haluaisin tappaa itteni heti. mut haluaisin toisaalta elää vielä tän kesän.

....et mitä täs pitäis oikeen tehdä?

suicide?

oon tässä miettiny muutamia vaihtoehtoja, tällä hetkellä oon miettiny ainaki nämä:

1. menen bussilla kamppiin, jossa hyppään metron eteen. huonona puolena se että saatan kerätä liikaa huomiota.

2. yliannostus. etuna helppous, huonona puolena suuri mahdollisuus epäonnistua.

3. hirttäytyminen. etuna helppous, huonona puolena tuskallisuus.

4. valtimot auki. tätä tosin olen yrittänyt jo, mutta epäonnistuin aika eeppisesti.

5. korkealta paikalta hyppääminen. pelkään korkeita paikkoja, sen takia ei ehkä paras vaihtoehto.

6. ampuminen. ois muuten ihan kiva, mut mistä hankin sen aseen?

7. hukuttautuminen. pelkään vettä, et ehkä ei.

muuta en ole keksinyt. jos joku keksii vielä jotain niin voi ehdottaa, kiitos.

ja onneks mulla on kesä aikaa miettiä, minkä valitsen.

these feelings are killing me

perjantaina tapaan mun avohoidon kontaktin ensimmäistä kertaa. toisaalta odotan sitä, saan olla koulustaki pois mut.... joo.

en jaksais oikeen edes ajatella. mun mieliala vaihtelee jatkuvasti, ja se EI ole kivaa... maanantaina päätin että tapan itteni, eilen elämä oli ihanaa, tänään kaikki on stressannu ja ahdistanu niin helvetisti ja tahtoisin vaan kuolla. se on rankkaa, ihan oikeasti.

huomenna pitäis lähtee kaverien kanssa helsinkiin, mutta pelottaa että saanko vanhemmilta rahaa lainaks. koska se tekis mulle oikeesti hyvää, oon nii ahdistunu ja kaikkee ja kavereiden kanssa mulla on yleensä hyvä olla. tai ainaki vähä parempi. plus jos sitten saisin sieltä helsingistä kaikkea kivaa. saa nähdä miten käy.

mua on alkanu masentaa ihan älyttömästi se, että käyn ysiluokan uudestaan. mun nykyiset ja tärkeät kaverit lähtee pois. ja mä jään. tuskin saan uusia kavereita. onhan toki mun pari kaveria samassa rakennuksessa lukion puolella, mutta en mä silti niitä nää usein. niillä on välkät eri aikaan. mä pelkään että romahdan taas syksyllä ja kappas, sit oon uudestaan osastolla kuukausia! mä en varmaan sitä peruskoulua koskaan saa käytyä. miten mä oikeesti voin valmistua? ikinä? ens vuos varmaa tappaa mut.

vielä seitsemän päivää ja se olis kesäloma. toivotaan et edes kesälomasta tulis kiva, mun laihdutus onnistuis ja viettäisin aikaa ihanien ihmisten kanssa. nauttisin elämästä. jos se vaan olis mitenkään mahdollista.

sadness

nyt siitä on viikko kun pääsin kotiin. kotona on kivaa, mut koko ajan on semmonen tunne et joku päivä pitää lähtee takasin.

oon jotenki tosi huonolla tuulella. en pysty olemaan päivääkään syömättä mitään kiellettyä, ok. eilen vedin taas vitusti banaanilastuja ja muffinsseja. ei ihme et oon näi läski oikeesti.

kesälomalla viimeistään joudun alottaa kunnolla sen laihdutuksen, päätin et jos syksyllä kun koulut alkaa niin painan enemmän kun 55 kiloo niin meiksin elämä on sit ohi. toki tekis mieli tappaa itteni ihan muuten vaa, koska oon huono kaikessa ja paska läskikasa ruma ja lihava  enkä selvii edes peruskoulusta..... miten mä voisin ikinä valmistua mihinkään ammattiin? musta ei oo mihinkään.

ainut mitä oon miettiny nii se et mun perhe jäis kaipaamaa mua. äiti itki täs muutama viikko sitten kun se sai selville että mä olin viillelly taas.

en jaksa elää. en jaksa taistella. luulin et olin jo melkeen parantunut mut ehei. enkä haluu osastolle takas enää. se oli ihan pirun ahdistavaa....

joten voisko joku ihana ihminen kertoa, miten mä voisin tappaa itteni silleen ettei se haittais ketään.

koska. tahdon pois.

:(

uloskirjoitus lähestyy !

maanantaina uloskirjoitus. tätä mä oon odottanu neljä kuukautta!

oon nyt oikeestaan ollu kotona enemmän ku osastolla, mikä on ollu ihan siedettävää, ja oon ollu omassa koulussa. vähän edelleen pelottaa se syksy, joudun uusien ihmisten sekaan ja silleen... toivon että löydän uusia kavereita.

ystävät on mulle tosi tärkeitä. ne pelasti mut sillon tammikuussa. ne kertoi koulussa aikuisille kun ne oli musta huolissaan. koska mä oon niin nolo etten ite osannut hakea apua.

oon niin onnellinen nyt että ne teki sen. osastojaksosta on ollu mulle tosi paljon hyötyä. mua ei välttämättä olis enää muuten. en osaa koskaan kiittää tarpeeks.

+ en tiiä säästäisinkö tän blogin vai poistaisinko tän. toisaalta tykkään selkiyttää ajatuksiani kirjoittamalla mut oon niin nolo ja säälittävä ja kaikkea :( ja pelkään että joku löytää tän. paitsi et kukaan ei lue tätä nytkään. kai..

mutta maanantaita odotellessa, kirjoittelen luultavasti lisää fiiliksestä sitten!

i'm such a failure

oon pettyny itteeni. mä en enää pysty hallita syömisiäni. ahmin. paljon. koko ajan.

sit kun pääsen kotiin, aion ottaa sen laihdutuksen tosissani. voi kunpa oisinki pieni. joku 40-kilonen. ois aika perfect.

mulla pitäis olla uloskirjoitus maanantaina 13.5. kaks viikkoa vielä. teen kaikkeni et pääsen sillon pois. mulla on kotona hyvä olla. mut omassa koulussa ahdistaa. mut sitten taas mua ahdistaa osastollakin. oh shit.

pari ekaa päivää omassa koulussa oli ihan mukavia, mutta tänään mua ahdisti jo tosi paljon. mua pelottaa miten pärjään ens syksynä.

oon päättäny, etten enää muuta kun haaveile itteni tappamisesta. mä en voi kuolla. teen kaikkeni et pysyn hengissä. mutta itteni satuttamista en lopeta. siitä on hankalaa tai oikeastaan mahdotonta päästä eroon. sitäkään en ollu tehny pitkään aikaan, mut tänään sitten...

kaks viikkoa pitää vielä kestää. sitten se loppuu. :)

paras loma

pääsin taas torstaina perhetapaamisen jälkeen lomalle ja olen maanantai-iltaan asti kotona. se omakouluharjoittelu siirtyi maanantaille, mikä on toisaalta ihan hyvä, sain pidemmän loman ja pääsin eilen siskon kanssa helsinkiin!

mä jotenki kammoan ulkona syömistä ja hyvää ruokaa koska pelkään syöväni liikaa. mut sit taas oon ilonen et voin nauttia ruuasta. mutta miten siitä voi nauttia ku katuu kaikkea mitä syö.

eilen söin kymmenen palaa suklaata, palan pizzaa ja donitsin. hups. onneks helsingis tuli käveltyy. plus sitten käytiin syömässä burritot ja haettiin smoothiet arnoldsista. noh...

maanantaina ravitsemusterapeutti tuli tapaamaan mua osastolle ja kertoi jostakin tutkimuksesta mikä tehtiin joskus kauan sitten terveille miehille, ja he söivät puolet siitä mitä olisi tarvinnut, ja mitä muutoksia heille siitä seurasi. olihan se aika karua kuultavaa, mutta mua ei kiinnostanu. mulle otettiin käyttöön se ensimmäinen ateriasuunnitelma mikä tehtiin joskus, mutta mä päätin etten noudata sitä joten ei hoitajat voi pakottaa mua syömään. mä toivoisin ettei mun syömisiin puututtais mut se on mulle ongelma. ihan oikea sellainen. mua luullaan teiniks joka vaan kapinoi kun ei syö.

ja mä voisin oikeasti ehkä hyväksyäkin itteni mut vihaan mun kroppaa niin paljon.

mut sitä maanantaita innokkaasti odotan. pelkään vaan että meidän koulun tytöt saavat mut tuntemaan itteni taas täyspaskaks. en oo nähny niitä kolmeen kuukauteen. onneks mulla on kavereita tukena. kyllä se hyvin menee.

jotain part 666

mä tajusin kuinka paljon vihaan mun kroppaa. really.

sanokoot ihmiset mitä vaan, mut mun on pakko olla laihempi. oon tosi huono "anorektikko" tai jos mul edes on mitää syömishäiriöö. ensinnäkin, oon normaalipainonen. toiseksi, en edes syö mitenkään vähän. osastolla pyrin syömään kaks leipää yhteensä aamu- ja iltapalaks ja PIENI lounas ja PIENI päivällinen. seki on varmaan vitusti liikaa. mun on oikeesti ihan pakko, pakko, pakko laihtua. sanokoot ihmiset mitä tahansa. vittu.

mulla saattaa olla uloskirjotus vielä tässä kuussa. ihanaa. jos on. koska en kestä enää. haluun pois.

ens perjantaina on oman koulun harjoittelu. toivon et se menee hyvin. mul on semmonen olo et mua ei enää hyväksytä siihen porukkaan vaikka mun kaverit on osottanu välittävänsä. tai sit se on vaan iso huijaus.

en tiiä mitä ajatella. mun pää on ihan sekasin.

toivon et mulla on syitä elää...

i can feel the fatness .

hienoa. oon syöny eilen ja tänään paljon kaikkea kiellettyä. karkkia, suklaata, kakkua ja mämmiä ja lisäks normiruokaa ihan liikaa. eilen olin kyllä noin 45 minuutin lenkillä, tänään olin puolentoista tunnin reippaalla
kävelyllä. mun oli vaan pakko. ne syömiset oli ihan pakko korvata jotenkin.

ja osastolla en voi syödä samalla lailla kun kotona, mikä on hyvä. mut muuten en todella kaipaa takas sairaalaan. terve merkki. jes.

huomenna mun täytyy yrittää hillitä itteni ja syödä vaan normiruokaa. mä olen varma että mä pystyn siihen. ja kotona mä en pysty oksentamaan mikä on toisaalta helpotus koska se ei ole niin hauskaa puuhaa. mutta pakko sitäkin on välillä tehdä, kun mun päässä joku niin sanoo.

toivon että loppuloma sujuu yhtä hyvin. tai jopa paremmin. onneks taas perjantaina pääsen kotiin joten joudun olemaan vaan kolme kokonaista päivää osastolla! :) siihen asti se ois moi!

pääsiäisloma !

ihanaa, vihdoinkin lomalla! :) pääsin tosiaan kotiin tänään ja saan olla maanantaihin asti, jes!

olin sitten viime viikonlopun osastolla koska se uus lääke. mut paskat se mun vointiin vaikutti, ja päätin, että vaikka olis vaikuttanutki niin en ois näyttäny sitä. koska olisin halunnut kotiin. mutta ei. kiitti vaan lääkäri.

mun paino oli noussut. kilon viikossa tai parissa. ja sen takia oon nyt syöny vähemmän koska ahdistaa. paitsi kotona nyt on enemmän houkutuksia ja ruokaa koko ajan saatavilla niin se on aika syvältä. mut täytyy vaan kestää.

opin myös (melkein) oksentelun jalon taidon viime lauantaina. sen jälkeen oon oksentanu kerran ja yrittäny monta kertaa. se ei vielä ihan toimi mut ehkä kehityn siinäkin. lol.

mua ahdistaa sekin kun mun kaikilla kavereilla on peruskoulua jotai kaks kuukautta jäljellä. ja mä jatkan ysiä syksyllä. se on kyllä mun omaksi parhaakseni mut mua silti pelottaa miten pärjään.

ps. kirjoittelen vielä lomalla jos vain ehdin (tai jaksan...)! mut nyt se ois moi!

...

noniin, en päässyt viime viikonloppuna kotiin joten en ole kirjoitellut. vointi oli kuulemma niin huono että lääkäri ja omahoitajani kokivat parhaaksi sen että jäin osastolle. no toisaalta ymmärrän, kyllähän mä ihan avoimesti myönsin että on semmonen olo että voisin tappaa itteni.

mut joo, syöminen ahdistaa edelleen. eilen oli kaverin synttärit joissa tuli syötyä liikaa ja vaikka mitä. en muutenkaa noudattanu ateriasuunnitelmaa muuten kun aamupalan suhteen. haluaisin silti ne viis kiloo pois vielä. mut en tiiä onnistuuko se osastolla mut ajattelin nyt taas vähän pienentää annoksia. jos vaikka jotain tapahtuis. yks päivä melkeen jo yritin oksentaakin mut onneks jäi vaan aikeeksi. mut ehkä jossain vaiheessa sitten teen sen. toivon kyllä etten joutuis sellaseen.

huomenna alotetaan mun masennuslääke, joka saattaa tehdä mut itsetuhoiseksi. sit mua seurataan varmaa 24/7. siitä tulee niin hauskaa (or not).

kaiken lisäksi joudun kantamaan huolta mulle tärkeästä ihmisestä jolla on samantyyppisiä ongelmia mut paljon pahempia. mä niin pelkään.

oon samanaikaisesti peloissani, vihanen, ahdistunu ja huolestunut. ja mulla on ikävä kotikoulun kavereita, musta tuntuu että jään niin paljosta paitsi, ja ne ei kohta välitä musta enää. vaikka niiden ansiosta sainkin apua. jos mulla ei olis rakastavaa perhettä, varmaan tappaisin itteni samantien.

tänään taas osastolle. kunpa pääsisin jo omaan kouluun. mut mä en oo tarpeksi terve siihen.

lomilla taas.

Kotona ollaan jälleen. vihdoinkin.

viikko on sujunut ihan hyvin, paria poikkeusta lukuunottamatta. syöminen ahdistaa nii helvetisti, mä en jaksais syödä, en halua. mun paino on noussu, koska mä syön enemmän. okei, mä en edes ole anorektikon näköinen, painan noin 60 kiloa ja oon 171,5 senttiä pitkä, mut painoin 68 vielä joskus alkusyksystä. alimmillaan mun paino oli 58. ja unelma olis ehkä jotain 50-55 välillä. eli mun tavoite olis periaatteessa melko terve. ja mä elin tosi vähällä ravinnolla osaston ensimmäiset viikot, ja kuulemma siihen täytyi puuttua. et sellasta.

mun lääkitystä ollaan muuttamassa, abilifyta vähennetään, koska se ei auttanut mulla. tilalla on seroquel prolong. ja ketipinor jota otan iltaisin ja tarvittaessa ahdistukseen. saan varmasti kohta masennuslääkityksen, josta jaksan vähän iloita koska sit ehkä tää alkaa helpottaa. vihdoinkin, luojan kiitos.

olen muuten pahoillani sillä tää blogi on vähän ehkä sekava (vai?) mutta niin on mun ajatuksenikin :D kirjoittelen vielä ehkä huomenna lisää jos jaksan mutta jos mulla ei ole mitään kirjoitettavaa, niin en kirjoita.

heihei.

Wish that rain could wash away the past...

En tiiä enää mitä tekisin, mun paino nousee vaan. Tänäkin viikonloppuna oon syöny vaikka mitä ylimääräistä ja kiellettyä, et eihän se mikään ihme ole, mut silti. miks ihminen ei voi pärjätä ilman ruokaa? mulla on nälkä koko ajan mut se tunne ei saa lähteä. sillon tiedän ainakin että oon syöny liikaa.

ja osastolla mua ahdistaa syödä. mun ateriasuunnitelmassa on oikeesti ihan liikaa, ei sitä jaksa. en kestä sitä enää.

enkä haluu edes takas. voisin olla kotona mut koska en pärjäis omassa koulussa, niin se ei onnistu.

miks kaiken täytyy olla näin vaikeeta?

angst .

Huomenna osastolle takasin, jee. toisaalta mulla on osastolla turvallinen olo, kun en pysty tehä itelleni mitään pahaa, mut en viihdy siellä niin hyvin. se on ahdistava paikka.

ahdistaa sekin, kun syön taas liikaa. mä pelkään etten pysty kontrolloimaan mun syömisiä kohta. tuntuu et jos lihon niin mun on pakko tappaa itteni koska en oo tarpeeks hyvä ihminen. en oo nytkään. mut jos lihon, tilanne vaan pahenee. joo ok, mulla on paljon parempi olo kun silloin kun en syönyt melkeen mitään, mutta omatunto kolkuttaa. mun on pakko laihtua. ja mun uus ateriasuunnitelma on niin syvältä. miks ees suostun siihen kaikkeen?

oon miettiny kun lääkäri sanoi että mun masennus on psykoottistasoista, niin mistä se sitten tulee. joo, oon poissaoleva. kai. joo, mulla on niitä mielikuvia itteni tappamisesta. ja elän välillä omassa maailmassani. no ehkä se vastaus sitten olikin siinä. on kans kiva kun ei mulla oo mitään millä viiltää (mhm pieni vinkki ei kannata suljetulle viedä mitään teriä, kokeiltu on ja huonosti päättyi) niin sitten alan hakkaamaan itteeni. sit valitan seuraavana aamuna et 'on pää kipee'. niin tyhmää.

jjoo tässä sitten oliki tämmöinen pieni valituspostaus, siinä mun ajatuksia tällä hetkellä. toivottavasti jaksan ensi viikon hyvin. antakaa mun jaksaa...

aloitus!

Eli, täällä kirjoittelee 16-vuotias tyttö. olen sairastanut masennusta noin kaksi vuotta, tai ainakin sairauteni alkoi kehittyä silloin. kirjoitan blogiini ajatuksiani ja kuulumisia, valitettavasti pystyn päivittelemään vain viikonloppuisin kun olen kotilomilla, sillä olen psykiatrisessa sairaalahoidossa at the moment. tämä blogi tuskin tulee olemaan erikoinen, sillä pidän tätä lähinnä itseäni varten, mutta mukavaa jos vain saan lukijoita! :)

Ja kiitos kaikille jotka mahdollisesti lukevat tätä!