katosin täältä tarkoituksena kuolla

eilinen päivä vasta olikin mielenkiintoinen.
mulla oli jo tiistai-iltana vahvoja itsetuhoajatuksia mutta pystyin jotenkuten hallitsemaan niitä. eilen aamulla en enää pystynyt... ja mitä tapahtui? lähdin ulos, tarkoituksena tappaa itseni. yritin pari kertaa juosta auton alle mutta olin liian nössö, autot ehti jarruttaa. olis pitäny vaan uskaltaa juosta kunnolla.

mulla on (tai oli) siis puolen tunnin ulkoilulupa, mutta olin reissussa yli kuusi tuntia. lähdin sitten sairaalan lähialueilta pois, läheiselle rannalle ja kävin koittamassa vettä, onko se kylmää. teki niin mieli hypätä sinne mutta en sitäkään valitettavasti tehnyt. ja taas pari kertaa yritin juosta auton alle. huonoilla tuloksilla.

mulle soitettiin monesta numerosta yhteensä lähemmäs 75 kertaa, mutten vastannut. palasin sairaalan alueelle, lääkäri soitti ja minä menin vastaamaan siihen. lääkäri tuli hakemaan mut takas osastolle. olivat kuulemma onnellisia että olin turvassa. itse olin kaukana onnellisesta.

jouduin eristyshuoneeseen, missä mun kaikki vaatteet tarkistettiin ja olin eristyksessä yön ja oon itseasiassa vieläkin. juhannuksen saan viettää osastolla, mikä on huisin hauskaa (tai sitten ei).

haluan vaan enemmän kuin mitään tappaa itseni.

mulla meni muutaman viikon ajan oikeesti ihan hyvin. mikä nyt on tullut? oonko mä taas siinä lähtöpisteessä?

mun perhe oli kuulemma musta todella huolissaan. niin ne sanoi. mun äidin loma alkoi eilen mutta ei kuulemma alkanut millään parhaalla tavalla. mun sisko perui etelänmatkansa mun takia. ehkä ne oikeasti välittää.

mutta miks kukaan välittäis musta? miks ketään kiinnostais oonko mä elossa vai en?

päivystysreissu ja muuta kivaa

eilinen päivä oli aika mahtava. tai sitten ei.

aamupäivällä lähdin "kävelylle". toisin sanoen, menin kauppaan ja ostin sheivereitä.

iltapäivällä olin reilu tunnin yksin, joten käytin tilaisuuden hyväkseni ja istuin lattialle ja rikoin pari sheiveriä. sain viisi uutta terää, joista yhden otin illalla mukaani osastolle.

mulla oli jo kotona ollessa huono olla, mutta jouduin esittämään että kaikki olis hyvin. mutta kun pääsin osastolle, ja mun ei enää tarvinnut esittää mitään, mun tila suorastaan romahti. kävin ottamassa iltalääkkeet, jonka jälkeen kaivoin terän laukusta ja menin suihkun lattialle. loput voittekin varmaan arvata.

en tiedä oonko ikinä saanut aikaiseksi niin syvää haavaa kuin eilen. en muista. mutta kuten aina ennenkin, jäin kiinni ja päivystävä lääkäri saapui paikalle. no, siitä sitten ambulanssikyydillä päivystykseen jossa haavat ommeltiin kiinni. (ne ompeli siellä päivystyksessä kaksikin haavaa, vaikka se toinen ei ees ollu millään lailla syvä) voin sanoa, ettei ollu kauheen kiva kokemus. mutta ei tee enää oikeestaan yhtään mieli viiltää. valitettavasti.

ja jos oikein kuulin (ja muistan...) se ei ollu kauheen kaukana valtimosta. mua harmittaa. se valtimo ois ollu niin lähellä...

nyt mulla on todella sekava olo. eilisilta tuntuu siltä kuin kaikki olis ollu vaan unta.

haluan vaan pois. päästäkää mut pois. antakaa mulle vaikka kaikki lääkkeet mitä osaston kaapeista löytyy. oon niin nolo ja säälittävä.

EN TAHDO ELÄÄ. MUN KUULUU KUOLLA.

mä lähden täältä oikeesti kohta.

i will fall again

mulla on vähän sellainen tunne että tää mun hyvä olo ei kestä enää kauaa. oon nyt kotilomilla huomisiltaan asti.

tekee niin paljon mieli viiltää. ottaa yliannostus lääkkeitä. vahingoittaa. ehkä jopa tappaa itseni. mutta en mä kuitenkaan uskaltais koska oon niin säälittävä. tosin viiltää mä uskaltaisin, ja ehkä jopa ottaa sen yliannostuksen... en tiedä.

mietin että miksi mun pitäis elää vanhaksi ja kärsiä elämästä kun voisin lähteä onnellisena jo nyt? haluaisin ikuisen rauhan. ei enää ikinä tuskaa tai kärsimystä.

kaiken tän lisäksi mun suurin idoli ja inspiraation lähde kuoli viime viikonloppuna (tietäjät tietää kenestä puhun). hänet ammuttiin. musiikki on mulle ollut todella tärkeä asia varsinkin siitä lähtien kun löysin hänet youtubesta. hän on suurinpiirtein pelastanut mun elämän. olen myös päässyt halaamaan häntä ja juttelemaan hänen kanssaan. sattuu vieläkin tämä menetys. tää maailma on niin syvältä. koko ajan kuulee uutisia että joku on tapettu.

luovuttaminen tuntuis niin hyvältä vaihtoehdolta. mä en vaan jaksa. voi helvetti kun mä en vaan jaksa.

toivoa ilmassa

mulla menee oikeesti ihan hyvin. on vaan koko ajan vähän ihmeellinen olo, mutta oon silti tosi hyväntuulinen ja pirteä. tällä hetkellä oon viikonlopun ajan kotilomilla, mikä on ihan positiivinen asia.

mulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia oikeastaan yhtään. haluan elää, ja uskon olevani onnellinen joskus. ainakin uskon sen olevan mahdollista.

ainut mikä tällä hetkellä ahdistaa, on se miten moni mun tuttu (ja myös ei tuttu...) valmistui ammattikoulusta tai sai ylioppilaslakin. mikä mua siinä ahdistaa? se kun en ole ite opiskellut moneen vuoteen enkä varmana itse valmistu mistään koskaan. se saa mut tuntemaan itseni ihan kelvottomaksi ja turhaksi. tosin turha mä olenkin. ja kelvoton.

mutta siis pääasiassa mulla ei ole hätää. voin ihan hyvin, toivotaan vaan että tää kestäis.

addicted to a certain kind of sadness

ehkä mä selviin sittenkin, vaikka mulla on vieläkin ihan saatanan paha olla.

kai mun täytyy tästä lähtien vaan haaveilla kuolemasta...

niin moni tuntuu välittävän musta, vaikka en ois ikinä uskonu. ajattelin että vaan mun perhettä kiinnostais että elänkö vai kuolenko mä. mutta muutamaa muutakin näköjään kiinnostaa.

anteeksi kaikille, jos aiheutin huolta. mä yritän olla satuttamatta itseäni, vaikka se onkin vaikeeta.

mutta niinkuin mä jo sanoin, ehkä mä selviän. pitää vaan yrittää kestää.