enää neljä päivää kesälomaa jäljellä. oon iloinen kyllä että saan aloittaa vähän niinkuin puhtaalta pöydältä. menen uuteen kouluun vieraalle paikkakunnalle. onhan siellä tuttuja naamoja, mutta toivon ettei ne muistele mua pahalla tai nää mua samalla tavalla ku mä nään ite itteni. ylivoimasesti suurin osa on ihmisiä joita en oo koskaan tavannu. kai se on vaan hyvä asia.
se tulee olemaan vaan niin rankkaa, jos ajatellaan sitä miten kävin kymmenen vuotta peruskoulua. vain vähän yli kilometri koulumatkaa. nyt on saman verran vain bussipysäkille, sen lisäksi vajaa tunti bussissa ja sieltä asemalta kilometri koululle. toivottavasti se paino alkais pikkuhiljaa putoamaan kun kerran teen muutakin kun istun koneella.
maanantaina mulla on aika polille yli kuukauden tauon jälkeen. suoraan sanottuna ei tippaakaan kiinnostaisi. en halua nähdä sitä ihmistä sen enempää kuin ketään muutakaan. pelkään että saan kavereita kun koulu alkaa. tai no, jos saan, en mä niille kauheen kauaa kelpaa.
ehkä vaan parasta mennä sillä asenteella että kuolen pian. se on ainut keino miten osaan vähän rentoutua uusien ihmisten seurassa. ajatella että "ei se haittaa että kaikki menee päin helvettiä, kaikki on kuitenkin ohi kohta". ehkä se onkin totta.
olis mahtavaa osata elää. mä ihan oikeasti haluaisin. mun elämä nyt on pelkkää "sitten kun"-paskaa. sitten hankin ystäviä kun olen kaunis ja laiha. sitten kun mulla on rahaa, ostan tuollaisen. sitten kun jaksan, siivoan sen huoneen. ja se "sitten" ei tule itsestään. mun on itse tehtävä se aloite. ja kun en pysty siihen, se ahdistaa.
ahdistaa ajatella kaikkea. koulu, tulevaisuus, ulkonäkö, ihmiset, vastuu. kaikki ne ja paljon muuta.
mutta pystyn edelleen luovuttaa milloin tahansa. mulla ois varmasti riittävästi pillereitä kerättynä, jotka odottaa ottajaansa. ei tänään, ei huomenna, ei ensi viikolla mutta ehkä joku päivä. tai sitten ei. kaikki loppuu aikanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti