menetin toivon jota ei koskaan ollutkaan

(anteeksi tekstin sekavuus)

mä itken täällä ja mietin muita mun ikäisiä. monilla on koulupaikka, nyt jo oma asunto, kavereita ja harrastuksia, onnellinen parisuhde. mulla ei ole mitään.

täällä mä makaan vaan sairaalassa polvet ja käsi mustelmilla. tää olis mun elämän parasta aikaa, tai ainakin sen pitäis olla. mutta ehei. nuoruus on sitä aikaa jolloin pidetään hauskaa ja ollaan onnellisia. mun osalta toivo on menetetty, mahdollisuus onnellisuuteen meni jo ohi.

mitä mulle muuten kuuluu? joo tosi hyvää. maanantaina menin osastolle niinkuin oli sovittu. ja niinkuin aina ennenkin, lukittaudun vessaan ja ranteet auki. sen jälkeen muutamaksi tunniksi eristyshuoneeseen. sitten kun multa vietiin terä, aloin hakata itteeni. löin päätä seinään, tiedän miten lapsellista touhua mutta kun tuntui että mun oli vaan pakko. yhtenä iltana päädyin sitten lepositeisiin, joissa jouduin olemaan koko yön. seuraavana päivänä siirryin ambulanssikyydillä toiselle osastolle. oon myös maanantaista lähtien oksennellut, minkä seurauksena painoa on lähtenyt pari kiloa. jes, oikea suunta.

mä en kyllä tiedä mitä mun pitäisi tehdä. miksi oon täällä kun en halua apua, vaan haluan kuolla.

mä
en
jaksa
elämää
enää
sekuntiakaan

mutta miten mä lopetan sen?

lähtisinkö nyt vai heti

mielessä pyörii lähes koko ajan luovuttaminen ja kuolema. paino vaan nousee nousemistaan ja mua ahdistaa. mä en jaksa tätä elämää enää kauaa.

en tiiä onko se hyvä vai huono asia mutta näin lääkäriä tänään ja sanoin hänelle että mulla on itsetuhoisia ajatuksia. tuli puhetta sairaalasta. ja mä suostuin.

maanantaina todennäköisesti siis menen osastolle. mut munhan ei pitänyt parantua vaan kuolla pois. enkä usko siihenkään et voisin joskus vielä elää onnellista elämää. parantua. nauttia elämästä.

ehkäpä mä yritän vielä. edes hetken aikaa jos tää vaikka lähtis tästä muuttumaan johonki suuntaan.

tai sit mä luovutan. tai sit ei. en mä enää tiedä mitä mä tekisin.

joku mun päässä huutaa...

...että hanki nyt helvetti sentään sitä apua.

vaikka en mä sitä ansaitse. parempi ois vaan kuolla pois, kun kaikki tuntuu vihaavan mua ja en oo saavuttanu elämässäni mitään hienoa. ja tuskin tuun saavuttamaankaan.

joo, mulla ehkä on ihan hyvä olo. joo, mä saatan vaikuttaa ihan pirteältä.

mut silti mä haluan kuolla ihan yhtä paljon. oon valmis lähtemään sinne metroasemalle. ottamaan sen yliannostuksen. viiltämään ranteet kunnolla auki.

mitä vaan millä henki lähtis.

salaisuuksia

mua ahdistaa niin paljon että hädin tuskin tää kirjottaminen onnistuu.

mä en jaksa enää välittää siitä että lihon. syön ja syön ja syön, jatkuvasti on nälkä. syöminen on harvoja asioita jotka nykyään mulle tuottaa tyydytystä.

huomenna on se päivä jonka jälkeen millään ei ole mitään väliä. huomenna on se päivä jolloin mä alan suunnitella omaa kuolemaani.

mä. en. jaksa. tätä. enää. sekuntiakaan.

joko mä saan sanoa ne viimeiset hyvästit?

ehkä elämä ei oo tarkotettu mulle

ahdistaa ahdistaa ahdistaa

ahdistaa vielä vähän enemmän

mä en selviä tästä. kaikki menee päin helvettiä ja asiat vaan pahenee. en mä tällasta jaksa enää kauaa.

...onneks ens viikko lähestyy hyvää vauhtia.

joo mulla on kaikki hyvin. kyllä mä pärjään. oon päässy jo pahimman yli.

kenelle mä oikeen valehtelen enemmän, itelleni vai muille?

mä tunnen tän ahdistuksen mun kropassa. onneks se loppuu kohta.

should i cry for help or kill myself

MÄ VIHAAN ITSEÄNI NIIN TOLKUTTOMAN PALJON, MITEN MÄ LOPETAN SYÖMISEN JA LAIHDUN?

mun tekee niin pahaa kun reidet hinkkaa yhteen kun kävelen.

tänään mä itkin koska en osaa viiltää tarpeeksi syvälle.

miksi mä en uskalla
miksi mä olen näin huono

sanotaan että jos mun kuuluis kuolla tai oikeesti haluaisin tappaa itseni mä olisin tehnyt sen jo
mä haluankin
oon vaan niin säälittävä että kituutan itseäni täällä päivästä toiseen
koska mulla on vielä pienen pieni toivonkipinä paranemisen suhteen.

mutta totuus on että tää ei tuu loppumaan koskaan
ennen kuin mä teen siitä lopun.

kun askelees on hatarat

mä katson mun suonia samalla haluten repiä ne auki.

mun pitäis kertoa myös mun poikaystävälle etten halua enää olla yhdessä. mua ahdistaa parisuhdekin. sattuu niin paljon tehdä niin kun oon päättänyt. mutta mun on pakko tehdä se ennen kuin rikon hänetkin.

pari viikkoa pitäisi vielä jaksaa, niin että tuo yksi tapahtuma on ohitse.

sen jälkeen millään ei ole mitään väliä.

ei mitään toivoa

oon tänään syönyt kaks leipää, purkin vauvanruokaa, vähän perunamuusia ja kanakastiketta, yhden hapankorpun, 6-7 pientä riisipiirakkaa ja pari palaa pullaa.

ja arvatkaa mitä mä tein; oksensin! hyvä minä. sentään vasta toinen kerta tällä viikolla.

mua ahdistaa syödä ja ahdistaa olla syömättä. mut kun on pakko laihtua niin se on pakko. ei sille voi mitään.

yritin kans piilottaa aamulääkkeet mut jäin kiinni. miks mä söisin lääkkeitä kun ne tuntuu turhilta, kun voisin kerätä ne ja ottaa kaikki kerralla?

eikö tähän oikeesti auta mikään muu kuin kuolema? ei näköjään.