why the all good things come to an end?

enää neljä päivää kesälomaa jäljellä. oon iloinen kyllä että saan aloittaa vähän niinkuin puhtaalta pöydältä. menen uuteen kouluun vieraalle paikkakunnalle. onhan siellä tuttuja naamoja, mutta toivon ettei ne muistele mua pahalla tai nää mua samalla tavalla ku mä nään ite itteni. ylivoimasesti suurin osa on ihmisiä joita en oo koskaan tavannu. kai se on vaan hyvä asia.

se tulee olemaan vaan niin rankkaa, jos ajatellaan sitä miten kävin kymmenen vuotta peruskoulua. vain vähän yli kilometri koulumatkaa. nyt on saman verran vain bussipysäkille, sen lisäksi vajaa tunti bussissa ja sieltä asemalta kilometri koululle. toivottavasti se paino alkais pikkuhiljaa putoamaan kun kerran teen muutakin kun istun koneella.

maanantaina mulla on aika polille yli kuukauden tauon jälkeen. suoraan sanottuna ei tippaakaan kiinnostaisi. en halua nähdä sitä ihmistä sen enempää kuin ketään muutakaan. pelkään että saan kavereita kun koulu alkaa. tai no, jos saan, en mä niille kauheen kauaa kelpaa.

ehkä vaan parasta mennä sillä asenteella että kuolen pian. se on ainut keino miten osaan vähän rentoutua uusien ihmisten seurassa. ajatella että "ei se haittaa että kaikki menee päin helvettiä, kaikki on kuitenkin ohi kohta". ehkä se onkin totta.

olis mahtavaa osata elää. mä ihan oikeasti haluaisin. mun elämä nyt on pelkkää "sitten kun"-paskaa. sitten hankin ystäviä kun olen kaunis ja laiha. sitten kun mulla on rahaa, ostan tuollaisen. sitten kun jaksan, siivoan sen huoneen. ja se "sitten" ei tule itsestään. mun on itse tehtävä se aloite. ja kun en pysty siihen, se ahdistaa.

ahdistaa ajatella kaikkea. koulu, tulevaisuus, ulkonäkö, ihmiset, vastuu. kaikki ne ja paljon muuta.

mutta pystyn edelleen luovuttaa milloin tahansa. mulla ois varmasti riittävästi pillereitä kerättynä, jotka odottaa ottajaansa. ei tänään, ei huomenna, ei ensi viikolla mutta ehkä joku päivä. tai sitten ei. kaikki loppuu aikanaan.

ne kutsuu mua tuolla ylhäällä

musta ei vaan ikinä tuu sellaista että kelpaisin itelleni, saati sitten muille. mä en saa ikinä ottaa niitä kaikkia tatuointeja mitkä haluaisin. tai saisin, mutten pysty. ei ole rahaa. eikä ikää. eikä tatuoinneilla peitetty suurikokoinen vartalo ole kaunis.

muut ihmiset tekee ulkonäölleen vaikka mitä kivaa joka päivä, mut mä pysyn tällasena. sillä välin kun muut oppii rakastamaan itseänsä, mä haluun kuolla aina vaan enemmän.

ei oo kivaa olla henkisesti niin väsynyt. eikä nää helteet auta siinäkään.

haluun kirjottaa mut sanoja ei taaskaan tule ulos. tää oli siis tässä tältä erää, ja ajatellaan positiivisesti, joka sekunti ollaan lähempänä ikuista unta.

haluan vain olla onnellinen

muutama päivä meni jo ihan hyvin. pelaan puolet päivästä ja se tekee mut iloseks. lähen laivalle vanhempien kanssa ja syön hyvää ruokaa ja nautin maisemista. ostan kaikkea kivaa. mut kotimatkalla kaikki muuttuu. kannattais varmaan mennä jo nukkumaan.

mut miks häpeen jokaista virhettä minkä teen? pienikin virheliike ja haluun vajota maan alle. ja mä teen niitä koko ajan. ja kaikki muistaa mut. näkee mut uudelleen jossain ja ajattelee: "hei, toi on se tyttö joka lauloi karaokea!" ne muistaa vaan ne virheet jotka mä oon tehny, ei mitään hyvää. ei kukaan ajattele mitään hyvää musta. en mä kelpaa kellekään, vaikka joku sanoisi et mä oon hyvä just tällasena, en mä uskoisi. ihmiset vois käyttää mua hyväks, mut ei kukaan pystyis rakastamaan mua oikeasti.

mä haluaisin elämän ja tulevaisuuden. puoli vuotta ja oon täysikäinen, ens kesänä voin kiertää festareilla, voin saada uusia upeita ystäviä ja päästä jopa toteuttamaan niitä unelmia. silti oon se sama ihminen. häviäjä. nyt ja aina.

voisin antaa paikkani täs maailmassa jolleki joka sen ansaitsee. mä voin kuolla, mut oon silti henkisesti tässä maailmassa vielä, eikö niin? pystyn kattomaan tätä maailmaa ulkopuolisen silmin. kukaan ei näe mua mut mä voin nähdä muut. voin nähdä ihmisten reaktiot mun kuolemaan. enkä en enää tee niitä virheitä. en vois epäonnistua enää.

sanokaa joku että tuo on totta? onhan?

kipu korvaa ystävää

saanko oikeesti repiä ihoni auki?
ketään ei kiinnosta.
mä ansaitsen sen.
enkä tuu katumaan sitä, musta ei tuu ikinä tarpeeks hyvää ihmistä. sitä paitsi tuun kuolemaan nuorena. ei se haittaa.

katon itteeni ja silmät syttyy tuleen, koska nään jotain niin järkyttävää. samalla katon muita tyttöjä, niillä on pieni ja hoikka vartalo, ihanat hiukset, kauniit silmät, täydelliset kasvonpiirteet ja kiva tyyli. miten kehtaan ees ajatella itestäni mitään hyvää?

oon niin kamala ihminen. hävettää ihan saatanasti. en saa koskaa anteeks asioita mitä oon tehny. oon ikuisesti kaikille se outo, mielenvikanen ärsyttävä ruma kakara.

tapa nyt jo ittes vitun idiootti.

my mind is a fucking mess

Ootko sä tarpeeks hyvä? Ei, et sä oo. Ei sun tarvis laihduttaa, oot normaalipainonen. Mut silti sä näytät sairaalloisen läskiltä. Syö riittävästi ja terveellisesti. Tai no kannattais lopettaa kyl kokonaa, sul on varaa laihtua. Kyllä joskus pitää herkutella, mut nyt meni kyllä yli, mikset kompensoi? Alota jo se helvetin liikkuminenki, nouse jo ylös siitä ja tee jotain! Oot niin aikaansaamaton paska. Et sä tuu elämässä pärjäämään tuolla tavalla.

Älä ota asioista liikaa stressiä, hoidat ne kaikki ajallaan. Mitä helvettiä nyt, sun huone on viikkokausia ollut tossa kunnossa ja sä et tee mitään muuta ku istut koneella! Vai muka eskapisti, laiska sä vaan oot!

Susta voi tulla mitä tahansa, jos vaan tarpeeksi kovasti haluut! Joo vois susta laulaja tulla, jos ees osaisit laulaa. Edes vähän, mut ei. Ei oo toivoa. Mallintöitä? Miten ees kehtaat? Tolla naamalla, tolla kropalla ja tolla itseluottamuksella? Älä nyt edes kuvittele. Ei susta tuu ku joku kassatäti. Ainii, eihä sust oo siihenkää. Niin ja sosiaaliset tilanteet ahdistaa vai? Pelottaa kyllä millanen tulevaisuus sulla on.

Ole rohkeasti oma itsesi, ja uskalla myös erottua joukosta! Niin, sä haluut tollaset hiukset? Joo haluut vissii kans lottovoiton ja luksushuvilan. Parisuhde saattais tehdä hyvää. Ai sulle? Saisit jonku vähä "huonomman", miks ees haaveilisit et saisit  unelmakumppanin? Sitä paitsi, ootko edes hetero? Ei sillä, saat olla mikä olet mutta et kuitenkaa saa ketään.

Älä satuta ittees, ei se ratkaise mitään. Kaks kuukautta kuivilla? Miksi? Ihan sama vaikka jäisit kiinni, sä ansaitset sen kaiken paskan sun niskaas.

Pidä ihmissuhteita yllä. Et oo puhunu kavereilles viikkoihin? Ihan hyvä vaan, jatka samaan malliin. Oot sen verran huono kaveri ja tyhmäkin kaikenlisäks. Oot vaa taakaks.

Älä ikinä luovuta. Miten ees voit olla niin tärkee sun läheisilles? Aika itsekästä aatella noin, vaikka sä tiiätki et se on totta. Mut sä kuolet kuitenki eikä elämä ees oo sun juttu, et osaa sitä, anna jo olla. Voita pelkos ja lähe pois. Ikiajoiks.

Kukaan ei silti ymmärrä ja usko näitä. Ihan sama se on, ei ketään edes kiinnosta.

En jaksa ees hymyillä enää. Eikä sanojakaan tuu ulos.

Oon vaan niin tyhjä.

onko mullakin lupa romahtaa

tää sotku mun pään sisällä ei häviä mihinkään.
ahdistaa vaan niin paljon.

katoin mun käsiä ja aattelin et "noita ei tule enää yhtään lisää"
pystynkö mä siihen?
ansaitsenko mä olla satuttamatta itteeni?
ehkä, ehkä en.

kaikki on vaan yhtä ja samaa sotkua. ajatukset, ideat ja unelmat tulee mun mieleen ja sit ne murskataan. pieniks palasiks.

mä en varmaa ansaitsis elää.
oon pahoillani et oon täällä vieläkin.