and now i'm just waiting for the right moment

istun yksin ruokalassa, suljen kaikki muut pois.
antakaa mun olla yksin, en halua ketään seuraksi.
ruokailun jälkeen menen vessaan ja yritän oksentaa
mutta kun työnnän sormet kurkkuun muistot palaa mieleen
ja mä melkeen purskahdan itkuun

tuijotan peiliin ja puhun itelleni
"säälittävä paska"
haluan rikkoa peilin, yritän etsiä jotain terävää
menen viereiseen tilaan ja seison siinä muutaman minuutin ja tuijotan tyhjyyteen
ja palaan tunnille

en ihan oikeesti jaksa tätä koulua
en jaksa elää

sen pitäis olla lohduttavaa kun joku sanoo että "kaikki tulee järjestymään ja olo helpottuu vielä" mut se ahdistaakin mua vielä enemmän.
mä en halua. en halua elää. se on pelottavaa.

ihmiset kai tosissaan haluais auttaa mua mutta mä sanon vaan
älkää tuhlatko aikaanne muhun

miten olis se ens viikko? jos mä lähtisin? kauas pois. ikuisesti.

 

sekaisin

paljastin terveydenhoitajalle etten oo syöny seroquelia kohta kuukauteen. tahtoisin sanoa sen polillakin, mutta en tiedä. pelkään saavani apua, jos saankin asiat kuntoon. ei sen niin pitäisi mennä, eihän? en suostu ottamaan apua vastaan. äiti kysyy että miksen, mä vain naureskelen ja pyörittelen silmiäni. tajuatko sä että mun kuuluu kuolla?

en ihan ymmärrä kaikkea mitä tapahtuu. kyllä tää sitä elämää on, vaikka se onkin vaikeeta uskoa. miks käyttäydyn niin oudosti? koulussa tuntuu et oisin vetäny jotain mehua vahvempaa, oon tosi sosiaalinen ja äänekäs. provosoin muita, en jaksa välittää velvollisuuksista, lähen koulusta kesken päivän sanomatta sanaakaan. en mieti mitään mitä sanon tai teen, enkä jaksa välittääkään. ei tällainen ihminen ole minä.
alkaa pelottaa, teenkö jotain tyhmää. pelkään ihan tosissani että satutan jotakuta toista tai alan riehumaan julkisella paikalla. vaikka ei mulla nyt mitään mielitekoja niinkään ole mutta kun tää on niin arvaamatonta. saatan olla ihan normaali tyttö ja yhtäkkiä seuraavalla minuutilla kirjoittamassa jäähyväiskirjeitä ja laskemassa pillereitä. ja se kontrolli, se lähtee varmaan kohta. luulisin. kaikki paska tulee mun niskaan, niinkuin aina.

oon pahoillani etten vaan osaa enkä halua nähdä itteeni elossa muutaman vuoden päästä. ja uskon vieläkin siihen että pääsen katselemaan maailmaa ulkopuolisen silmin kun oon kuollut. mä voin nähdä kaikki mutta ne ei tiedä musta mitään, ja saan tietää maailman menoista eikä mun itse tarvitse elää siellä.
tiedän kyllä, ettei tuo ole totta. haluaisin vaan uskoa.

mikä mua vaivaa? mitä mun pitäisi tehdä?

mikä kerran on hajotettu, ei enää ikinä ole täysin ehjä

odotin salaa eläväni edes jouluun asti, kun ajattelin että saisin silloin ehkä jotain jota oon halunnut jo aika kauan. mutta sekin meni palasiksi tänään. mun sukulaisista (en ole varma kuka) pudotti mun kameran. ei se kokonaan hajonnut vielä ainakaan mutta en pysty uskomaan ettei se hajoaisi enempää, saati sitten kannattaako siihen mitään lisäosia ostaakaan. tiedän kuulostavani tosi lellityltä mutta kamera on mulle tärkee asia. ja ei se ite esine ehkä niinkään, kameroita saa aina uusia, vaan se henkinen kipu mikä siitä seurasi. jos oisin hajottanut esineen itse, ei siinä mitään. vaan kun sen teki joku muu, ja mulle sanotaan että se oli mun oma vika, kun jätin sen siihen. millä. vitun. perusteella? ihan oikeesti, oon todella herkillä muutenkin, ja kun sitten käy jotain tämäntapaista ja menetän hermot, mua haukutaan siitäkin. en osaa käyttäytyä kuulemma. anteeks, en osaa hillitä itseeni. lisää suolaa haavoihin vaan, kiitos.
niin paljon kun nuo väittääkin musta välittävänsä, ei ne osaa ymmärtää. ehkä me ollaan liian erilaisia. joo sori että en ole yhtä hyvä tytär kun noi kaksi muuta. niistä tuli kunnon ihmisiä, työkykyisiä ja kunnollisia, musta ei tullut. tuskinpa tämäkään on enää korjattavissa. ne haluaa kuitenkin musta eroon, oon varma siitä.

näemmä mun pitää valita, haluanko elää ja ilman tukiverkostoa. ei perhettä, täysin yksin. vai kuolla. en mä osaa päättää.

anteeksi myös jos joku tän luki. mun osalta tää päivä on vaan ollut niin syvältä, että mun on pakko purkautua. toivottavasti edes joku teistä olisi onnellinen tällä hetkellä.

some fear death, others pray for it

ajatukset ei jätä mua rauhaan edes unissa. yksi yö siirryin asteittain kohti kuolemaa, olin jossain korkealla ja tiputtauduin aina vähän alemmas. mun läheiset itki ja rukoili et en päästäis irti kun roikuin tyhjän päällä. en olisi halunnut pudota mutten tahtonut takaisin ylöskään. en halunnut elää. sen jälkeen heräsin.

tai sitten näen unia joissa joudun niin ahdistaviin tilanteisiin etten näe muuta ulospääsyä kuin itsemurha. ja ne tuntuu yllättävän todelliselta.

eilen pelasin lähemmäs 10 tuntia. mutta huomenna taas kouluun, siihen loppui sekin ilo. en pysty enää pakenemaan todellisuutta. tää ei onnistu, musta ei ole tähän.

mä en jaksa enää välittää vaikka kaikki meneekin päin helvettiä. enkä oo kertomassa kenellekään.

mä teen vielä lopun tästä kaikesta. odottakaa vaan.

päästä mut pois

nyt mä alan olla valmis. istun nyt autossa matkalla kotiin, siltä reissulta jonka piti olla viimeinen. kunpa se jäisikin viimeiseksi.

tekee niin pahaa tehdä tämä, mutta miten mä kerron niille, että mä en halua elää. kaikki pelottaa ja ahdistaa, elämän haasteet ja ongelmat on mulle liikaa. vaikka olisin terve en haluais ehkä siltikään. tai en mä tiedä.

en tiedä edes että millanen olis mun unelmaelämä. mikään juttu ei tunnu omalta. oon hukassa. se sentään on varmaa että haluun tulevaisuuden maan alla.

ei tainnut ollakaan se lääkkeen lopettaminen niin hyvä idea, kaikki ne oireet huomioonottaen. pitäiskö mun kertoo? ei, et kerro. sä keräät niitä vielä lisää ja otat ne. ja viimeks samanlaisesta tuli kauheet kuulustelut: missä ne lääkkeet nyt on? säästätkö sä niitä? tietääkö sun vanhemmat? lupasin kertoo, mutten koskaan kertonu. ja tottakai mä jatkoin sen syömistä. seroquel on niin totaalista kuraa, haluun siitä eroon. samoin itestäni.

välillä havahdun siitä että suunnittelen ittelleni tulevaisuutta. haluanko lapsia, miehen tai vaimon, missä asun... pitää herätä todellisuuteen. tajuatko sä vitun idiootti että sitä tulevaisuutta ei sulle tule?

miksen vaan saa tehdä sitä mikä on kaikella tavalla mulle oikein?

i wanna sing, i wanna shout, i wanna scream till the words dry out

syömisrytmi menee päin helvettiä. ja se, mitä mä syön. niin epäterveellistä paskaa mä tungen kurkustani alas että oksettaa. ihan kuin olisin lihonut viis kiloa tän päivän aikana. kamala turvotus. haluan oksentaa, mutta ei se mitään auta.

koulussa en yllätykseksi saa aikaan yhtään mitään. huomisen jälkeen (thank god) alkaa loma. oon kyllä sen tarpeessa. en kestäis opiskelua ainakaan tällä hetkellä. mutta mun luokka on mahtava, me nauretaan niin että sattuu eikä saada henkeä. tunnen jopa kuuluvani edes vähän porukkaan. mulla tulee ikävä noita idiootteja. ja aika montaa muutakin. en mä olis halunnu päätyy siihen ratkaisuun että vien oman henkeni, mutta en pysty elämään tällasena ja tän olon kanssa. olisin halunnut olla se tyttö joka pääsee yli kaikesta paskasta takaisin jaloilleen ja osaa elää lähes normaalia elämää, mutta ei. olenkin se luuseri joka kyllästyi yrittämään. älkää ottako mallia. ihmiset ovat olleet paljon sairaampia kuin minä ja silti ovat selvinneet. teidän pitää vaan itse haluta sitä, niin se on mahdollista.

mietin vaan kaikkea mitä en tuu näkemään enkä kokemaan. en tuu ikinä saamaan selville, oisko mun parhaat unelmat sittenkin toteutuneet. olisin voinut päästä käymään kaikkialla missä oon ikinä halunnut käydä. olisin voinut saada parempia ystäviä kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. tai löytänyt täydellisen kumppanin. tai saanut kivoimman työpaikan ikinä. olisin voinut olla onnellinen.

mutta en tuu ikinä tietämään. se on peruuttamatonta. se onni siirtyy ehkä jollekin muulle, mutta ehkä joku muu sen ansaitseekin. 

mutta te muut;

olette kaikki jollekin tärkeitä ja rakkaita.

pyydän, älkää ikinä päästäkö irti <3

i want to drown my sorrow

tulevaisuus ei oo mua varten.

älkää surko mua, eipähän tarvitse kantaa mustakaan huolta enää.

en saanu kerrottua.
"hyvin sulla menee" ne sanoi. muistakaa se mun hautajaisissa.

tää on vaan niin saatanan toivotonta. anteeks.

mulla on lokakuu aikaa valmistella tätä kaikkea.
marraskuussa se on ohi. kaikki vuosien tuska ja kärsimys.
marraskuu 2014 on se kuukaus jolloin tää tarina loppuu.

how do i stop this

aaa ahdistaa niin saatanasti.
sain tänään tietää tulevasta tapahtumasta joka sai muhun toivoa. mut se on tammikuussa, jaksanko mä odottaa?
onko mua sillon enää?

tärisen ja vapisen. mulla on myös kylmä mutta ei se pääosin siitä johdu. vatsassa tuntuu oudolle, varsinkin aamuisin huono olo ja ruoka ei maistu. johtuuko tää vaan siitä että lopetin seroquelin syömisen??

siitä koulumotivaatiosta jota mulla oli vielä toukokuussa pääsykokeissa, ei oo jäljellä enää tippaakaan. mut mun luokka on mahtava. se auttaa mua jaksamaan päivät loppuun asti.

musta tuntuu että menetän järkeni. menetän kohta kaiken kontrollin ja teen vastuuttomasti kaikkea tyhmää. mua pelottaa. en mä voi tälle mitään.

yritän raapia mun ihoa niin kovaa kun vaan pystyn mutta ei se toimi
mulla on lyhyet ja heikot kynnet. viillotkin häviää parissa päivässä.
ethän sä edes yritä hahahah vitun paska
kaikki vihaa sua

perjantaina hoitoneuvottelu. haluanko mä kertoa? sanoa lääkärille suoraan ettei mulla mene hyvin. en mä tiedä. pelkään sitäkin.

mulla ei varmaan koskaan oo ollu tällanen olo. tää on tosi outoa, taidan valua taas pikkuhiljaa todellisuudesta pois.

mä sekoan ja seinät kaatuu kohta päälle
miksen nuku
apua