miten opin elämään itteni kanssa?

naamani kanssa pystyn vielä jotenkin nykyään elämään mutta mun kroppa. se on aivan kamala. tahdon niin paljon normaalipainoon. tai ei se oo tahdostakaan kiinni vaan mun on pakko. kukaan ei hyväksy mua tällaisena. mä joudun alkaa laskemaan taas kaloreita ja merkkaamaan ylös kaiken mitä oon syönyt. kävin tänään reilu tunnin lenkilläkin mutta tuskin se mitään hyödytti. ei yksi lenkki mitään auta. mun pitäis käydä tollasella kävelyllä joka päivä. ja mä EN haluais oksentaa. se vaan pilaa mun elimistön ja ei hyödytä yhtään. ei se auta mua laihtumaan. syömisen vähentäminen auttais. ja se että söisin terveellisemmin. mutta mä en osaa. mulla on kiire laihtua. en mä vaan osaa.

mä toivoisin että saisin sen kuntoutuskotipaikan niin mulla ei ois niin paljoo ruokaa jatkuvasti tarjolla ja joutuisin hommaamaan ruokani itse. sitten tästä ehkä tuliskin jotain.

ja mun elimistö kaipaa vieläkin sitä alkoholia. haluan kunnon humalan. ja unohtaa tän kaiken hetkeks.

sweet dreams, sweetheart ❤

mummo on nyt paremmassa paikassa. hän nukkui pois sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. ei enää kipua eikä tuskaa.

hautajaiset ensi viikon lauantaina. ne pelottaa ja ahdistaa mua. miten mä tuun selviämään siitä päivästä?

eilen oli myös uloskirjaus osastolta. meen 5.9. viikon intervallijaksolle jos pärjään sinne asti. teen kyllä kaikkeni että jaksaisin. mä haluan selvitä tästä kaikesta. mä haluan saada elämäni takaisin. sitä mulla ei noin viiteen vuoteen ole ollutkaan. mutta uskon että vielä jonain päivänä on. mä aion taistella loppuun asti.

barely breathing

voi saatana oikeesti... mun isoäiti kuolee millä sekunnilla hyvänsä ja tää on vaan tällasta odottamista. kysyin että "onko teidän pakko puhua mummosta koko ajan" ja sain vastaukseks "joo". mua rupee pikkuhiljaa ahdistamaan tää, kaikki muut on käyny katsomassa mummoa vielä paitsi minä kun oon ollu osastolla. ja nyt oon kotilomilla mutten halua nähdä mummoa siinä kunnossa kun ei enää reagoi mihinkään jne. ja just äsken mun sisko sanoi mulle että "kun kerran tiesit tilanteen niin sun ei ois kannattanu tulla kotiin". NO VITTU ANTEEKS. ANTEEKS ETTÄ OON OLEMASSA JA OON TÄMMÖNEN SAATANAN LASIPÄÄ. ANTEEKS, MÄ VOIN KYLLÄ TAPPAA ITSENI JOS HALUATTE.

no, mutta mitäs mulle muuten kuuluu? alkuviikko oli ihan täyttä tuskaa, olin tosissani taas tekemässä itsemurhaa ja yritinkin kuristaa itseni mutta hoitaja ehti väliin. sitten tilanne vähän parani ja voin hetken aikaa ihan hyvin, kunnes torstaina kuulin uutisia että mun mummo on tosi huonossa kunnossa. nyt oon kotona ja kuuntelen kun muut suree. kyllä mun isoäiti on mullekin rakas, mutta en halua enää nähdä häntä. se alkais vaan ahdistaa mua enemmän. muut oli samaa mieltä että se ei ois tehny mulle hyvää ja mun ei myöskään kuulemma kannata tuntea syyllisyyttä asiasta. tunnen silti. mutta nyt vaan odotellaan koska tulee uutinen että mummo on nukkunut pois.

mutta hengissä olen. en haluis tappaa itteeni ennen kun on pakko. mutta tuntuu nyt vähän siltä että mun pitäis...

i'm ready to become one of the stars

oon niin loppu. niin loppu. mä en jaksa taistella enää tätä paskaa vastaan, oon liian väsynyt.

kiitos kaikille teille jotka välititte musta ja ootte olleet mun tukena. ja anteeksi kaikille joiden elämän oon pilannut.

ei hätää, ei mene enää kauaa niin olen paremmassa paikassa. mun kärsimys loppuu ihan kohta. taistelkaa te loppuun asti, olette mahtavia. <3

i did it again...

mä tein sen taas. mä viiltelin. pintanaarmuja vaan mutta silti.

ja sain kans "tosi hyvän idean" kun muistin että mulla on alkoholia jääkaapissa. join pienen pullon likööriä ihan vaan kiusatakseni itteäni koska tiiän ettei mun kannattais juoda noiden lääkkeiden takia.

mä en pysty tähän. katoin noita arpia mun kaulassa ja haluisin tehdä sen saman uudestaan. siitä kun mä viiltelin mun kaulaa on kolme ja puoli vuotta, ja tällä kertaa mä haluaisin oikeasti yrittää tappaa itseni. jo viime kerralla mun oli tarkoitus kuolla mutta sain silloinkin aikaan pelkkiä pintanaarmuja kun olin niin paniikissa. ei siitä tullut mitään...

tai sitten haluaisin ottaa ison yliannostuksen ja lähteä tästä maailmasta pois. vihdoinkin. sitähän mä oon halunnut jo monta vuotta.

joten oisko kohta viimeinkin sen aika?

välittääkö musta oikeesti kukaan?

huonoja hetkiä

tää ei tule kantamaan. mä näin viime yönä hirveitä painajaisia. yksi oli sellainen että olin kai jossain laitoksessa ja yritin tappaa itseni hyppäämällä jokeen ja joku hyppäs mun perään ja sai mut kiinni ennenkuin kuolin. heräsin ja mua ahdisti ihan hirveesti. sain sentään uudestaan unen päästä kiinni mutta näin koko loppuyönkin itsetuhoisia unia.

mä haluan viillellä niin paljon. tätä paskaa on kestänyt vain muutaman päivän ja oon nyt jo valmis kuolemaan. musta ei ole kestämään tällaista. kohta mä olen taas osastolla. enkä halua sinne vaan mä haluan kuolla. ja mä aionkin kuolla kun keksin vaan että miten mä sen teen.

ja kukaan ei voi estää mua.