mikään ei muutu

yli viikko on kulunut ja melkein mikään ei ole muuttunut. haavat ovat toki parantuneet mutta siihen se sitten jääkin.

en edelleenkään halua tulevaisuutta. en nähdä miltä maailma näyttää kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. onko mulla läheiset elossa, mitä teen työkseni, onko mulla jo omaa perhettä... kuinka helppoa olisi vain nukkua ikuisesti. ei tarvis tehdä päätöksiä, ei ottaa vastuuta asioista. ei mitään.

mä haluan tuhota itseni mutta toisaalta ehkä myös hankkia elämän samaan aikaan. tää on super sekavaa. ja ahdistavaa.

mulla on semmonen tunne että mun "kuuluis" elää. mutta en halua. oon sotkenut niin monta asiaa jo että niiden korjaaminen olis turhaa.

antakaa anteeksi kaikki paha mitä oon ikinä teille tehnyt. oon satuttanu itteeni virheistä jotka oon tehnyt niin ehkä se kompensoi jotain. mun käsi näyttää tältä, eikä muuksi muutu.

TRIGGER WARNING! jos koet häiriintyväsi viiltelyjäljistä, ethän selaa alemmas!

mahdoton tapaus

sunnuntai-iltana menin osastolle, maanantaina oli tarkoitus aloittaa ect-hoidot.

minäpä kuitenkin lukittaudun vessaan ja viillän ranteet auki. verta valui paljon muttei tarpeeksi. olin kuitenkin tyytyväinen, koska en ikinä ollu viiltänyt niin syvälle. mutta mun piti kuolla. ja henkiin jäätiin. päivystyksen kautta akuuttiosastolle, jossa nukuin yön eristyshuoneessa. siirto toiselle osastolle. maanantai-keskiviikko välisestä ajasta mulla on huonot muistikuvat. oksentamista eristyshuoneen lattialle, injektiolääkitystä ja lepositeitä. tänä aamuna pääsin lepositeistä pois, tilalle tuli vierihoito. pääsin sentään vihdoinäymään suihkussa ja sain puhtaat vaatteet päälle.

tästä jaksosta voi tulla pitkä. mutta mä en aio vielä luovuttaa itsemurhan suhteen. en edelleenkään halua elää. mä haluan pois täältä. vaikka äiti itkee ja sanoo rakastavansa mua, niin ei. ei se saa mun mieltä muuttumaan. oon itsekäs muttei voi mitään.

mun sisällä kuitenkin joku huutaa
pelastakaa mut itseltäni
ennenkuin on liian myöhäistä.