kuulumisia!

hei kaikille pitkästä aikaa, tuntuu vähän oudolta kirjoitella tänne mutta moni joka ei seuraa mua instagramissa ei tiedä miten mulla menee. eli siis: oon ollu tosi hyvässä kunnossa ja myös käynyt ihan pohjalla. en muista oonko täällä maininnut mutta oon myös aloittanut dkt-terapian. se on ollut helvetin rankkaa. mutta uskon että jos en vain luovuta niin tuun hyötymään siitä tosi paljonkin.

mut joo, tosiaan.on tullu vedettyä kädet auki pari kertaa, yksi yliannostus (taas...), yksi viikon pituinen osastojakso ja muuta mukavaa. about kuukaus sitten ostin apteekista salaa 30g parasetamolia mutta jäin kiinni mun vanhemmille ennenkuin ehdin ottaa ne. mun vointi oli oikeasti todella huono silloin. mua ei päästetty yksin mihinkään sen jälkeen mikä oli kai ihan hyväkin koska suunnittelin sekakäyttöä. silloin sanoin että haluan osastolle. kyllä, sanoin ihan itse näin. koin sen tai itsemurhan ainoina vaihtoehtoina. ja se osastojakso hyödytti mua tosi paljon. voin sen jälkeen todella hyvin reilu viikon ajan kunnes mun vointi romahti taas.

tämän viikon tiistaille olin suunnitellut uudestaan sekakäyttöä (mulla on usein ollut tapana suunnitella näitä itsetuhoisia temppuja etukäteen, kuten varmaan tiedättekin). palasin maanantaina kotilomilta ja päätin että teenkin sen jo nyt. en pystynyt odottaa enää. vedin 30 pilleriä naamaan mutta jäin heti kiinni kun pokka ei pitänyt. ma-ti yö meni siis sairaalassa. sen jälkeen olo on mennyt aikamoista vuoristorataa mutta hengissä ollaan! en tosin tiedä onko se hyvä vai huono asia. oon muiden mukaan mennyt paljon eteenpäin mutta omasta mielestäni oon vielä todella epävakaassa tilanteessa. ajattelen että kaikki vihaa mua, oon pilannut elämäni lopullisesti ja mun ei oo mitään järkeä elää. oon koukussa itsetuhoisiin tekoihin. huomaan joka kerran jälkeen että tää oli taas huono idea mutta heti kun olo heikkenee alan suunnitella uusia juttuja. tulee vaan niin huomionhakuinen olo. ehkä mä haenkin sitä huomiota mutta ei kaikki johdu siitä. mun pitää päästä eroon näistä ajatuksista ja mieliteoista jotta pääsisin eteenpäin. mutta se ei oo niin helppoa kuin miltä se kuulostaa. olin pari päivää sitten tosi inhottavassa tilanteessa. mutta nyt alkaa taas näkyä vähän valoa tunnelin päässä. tää päivä on toistaseks menny ihan hyvin. silti mua vähän pelottaa mennä kotilomille alkuviikon tapahtumien jälkeen.

mutta ehkä mä selviin. kaikesta. päivä kerrallaan, koska tulevaisuus ahdistaa. menneetkin ahdistaa mutta niitä on turha murehtia koska niihin ei voi enää vaikuttaa. yritetään pikkuhiljaa mennä eteenpäin. yks askel taaksepäin, kaks eteen -ajatusmaailmalla. mulla ei ole elämänhalua mutten myöskään halua kuolla. joten ehkä mä voitan tän vielä. jotenkin.

i wish my weight matched my level of self esteem (dangerously low)

en oo taas vähään aikaan kirjotellut, mutta näihin viikkoihin on mahtunut ainakin yksi yliannostus (kaksi yötä sairaalassa), vähän viiltelyä, hakkaamista, oksentelua ja muuta kivaa. myös kuntoutuskodissa on ollut vähän ongelmia. muut asukkaat triggeröi mua ja toisinpäin. ja ohjaajien on vaikee luottaa muhun. perjantaina en päässyt yksin huoneeseen, varsinkaan ruokailujen jälkeen, jos satuin pääsemään huoneeseen, oven piti olla auki. sain myös soittaa puheluita ja käydä vessassa kunhan ovi oli auki ja ohjaaja odotti ulkopuolella. ulos ei tietenkään ollut mitään asiaa. se oli tosi ahdistavaa mutta itepähän oon senkin aiheuttanut, joten turha valittaa. mä kyllä aion saada luottamuksen takasin. ei tästä muuten tule yhtään mitään.

mulla on myös nykyään syömisessä sääntöjä. liikuntaa pitää kans lisätä. joko käyn kävelyllä/juoksemassa (tänään kävin tunnin lenkillä) tai sit suoritan pari kertaa päivässä pienen treeniohjelman minkä suunnittelin. on kiellettyjä ruoka-aineita ja annoksia pitää pienentää, herkkuja vähentää ja santsaaminen on kiellettyä. lyhyesti sanottuna: syön mahdollisimman vähän ja terveellisesti plus lisään liikuntaa. jos ei tällä paino ala putoamaan niin ei sitten millään. se on mun elämän tarkotus just nyt. laihtua. olla pieni, kaunis, tyytyväinen itseeni ja onnellinen. ja oon ilonen koska se tulee vielä tapahtumaan. mä en malta odottaa.

what if...

mun mieli. mun ajatukset. mun suunnitelmat. yhtä synkkiä kuin tämä kuva.

my enemies are in power

velvollisuudet huutaa mun korvaan mutta mä en pysty. kaikki toiminta tekee pahaa enkä pysty ajattelemaan muuta kuin yliannostuksia, viiltämistä ja itsemurhaa. keinot alkaa olla vähissä. 20v-synttärit on ihan lähipäivinä ja mun pitäis olla aikuinen mutta kyn en ole. aikuiset osaa pitää huolta itsestään ja asioistaan, eikö niin? siksi mä oon kaukana aikuisesta.

tässä kuukauden aikana kun en oo tänne kirjoitellut on tapahtunut vaikka ja mitä. oon käynyt todella pohjalla mutta sieltä on aina noustu tavalla tai toisella. mitä jos tällä kertaa en nousekaan? oon ihan liian väsynyt ja umpikujassa yrittääkseni tehdä töitä parantumisen eteen. ainut vaihtoehto taitaa vain olla toivoa parasta että mieliala kohenis ja saisin energiaa jostain. ei se paha olo lääkkeitä syömällä lähde. pyydän anteeksi etten jaksa yrittää, on vaan olo että kaikki keinot alkaa olla käytetty.

mun pitäis vaan lopettaa tää kaikki, kukaan ei menettäis siinä mitään. en merkitse kuin parille ihmiselle yhtään mitään. kaikilla muilla on joku maailman tärkein henkilö, mut mulla ei.

antakaa mun jo mennä jooko, mä haluan vihdoin päästää irti.

sunnuntai-illan sekavia ajatuksia

miksei kukaan tunnu ymmärtävän mua? jos mä en puhu mitään, se tarkoittaa sitä että oon todella huonovointinen enkä pysty puhumaan. ei sitä että en halua puhua, kiukuttelen tai oon muuten vaan kapinallinen. sama juttu kun tein taas spontaanisti yhden typerän jutun torstaina. en mä pystynyt ajattelemaan mitä siitä seuraisi, olin vaan jotenkin ihan ahdistunut ja sekasin. sit saan kuulla jälkeenpäin että olin todella typerä ja ei niin sais tehdä. kyllähän mä sen tiedän, mutta auttaako se haukkuminen mun ahdistukseen ja häpeään? no ei helvetissä.

mulla on todella paha olo tästä kaikesta mitä oon tehnyt. ja kukaan ei pysty antamaan mulle anteeksi. mulle kerrotaan vaan että tein virheitä, vaikka pitäis ottaa huomioon myös ne hyvät ja "oikein" tehdyt asiat. tai sit oon ihan väärässä mutta sillä tavalla mä ajattelen. mutta mun ajatusmaailmakin on vääristynyt joten se siitä.

anteeks että haukun itteeni. mut eihän kukaan mua ikinä kehu, ymmärrän kyllä miksi. oon vaan niin loppu elämään tällaisena ihmisenä kuin olen. en voi sietää itteeni, ja tuskin tuun koskaan sietämäänkään. ihmisellä on vain yksi elämä, ja mä oon pilannut omani. ihan itse. lopullisesti.

feeling so unwanted

vietin taas toissayön osastolla. olin todella epätoivoinen ja tein taas ihan typeriä asioita.

ja nyt oon surullinen koska kukaan ei halua tehdä mun kanssa mitään, kukaan ei halua olla mun kanssa. kukaan ei enää pyydä mua tupakalle koska en edes sais mennä ulos. muhun ei luoteta ja se on ihan mun oma syy. kukaan ei pyydä mua pelaamaan, ei ulos, ei mitään. ja jos joskus harvoin sattuukin pyytämään, mulle tulee tosi kiusallinen olo. pyytääkö tuo oikeesti mua? onko se nyt ihan tosissaan? saanko suostua?

en mä kuolla halua. mä vaan haluaisin kadota.

TÄÄ EI AUTA VAIKKA MULLA EI OLEKAAN ENÄÄ TERIÄ. mä revin haavat auki muilla keinoilla ja katselen kun veri valuu. se tuntuu niin hyvältä vaikka tein sopimuksen etten vahingoita itseäni. mä en enää tiedä mitä pitäisi tehdä, oon neuvoton. on niin vaikeeta pistää vastaan niille ajatuksille.

ja ei, mä en halua kuolla, ainakaan paljoa. mä haluaisin parantua mutta se on vähän vaikeeta kun ajatuksissa joku käskee vuotaa kuiviin.

i'm not a bad person. i'm the worst.

mä oksensin yli viikon tauon jälkeen ja nyt nää kaks hyvää päivää meni ihan hukkaan. mä haluan saada terän jostain, mä haluan vetää pari pakettia pillereitä, ihan mitä vaan kunhan se ois mulle haitaks. mun voimavarat hiipuu taas, siltä ainakin tuntuu. mä en saa voida sittenkään hyvin. en uskalla sanoo kenellekään tästä. jos mä vaan esitän hyvävointista vaikka se sattuukin kahta kauheemmin? koska muuten mä tosiaan oon se "lapsellinen angstaava teini joka ei halua parantua". mä en ihan oikeesti kestä näitä paineita parantumisen suhteen.

että onhan nää romahdukset ihan kivoja. tunteepahan hetken olevansa taas sellanen kun oikeesti on. eli suunnilleen huonoin mahdollinen ihminen. ei kannata sanoa muuta, mä tiedän kyllä että se on totuus.

when i'm ready to fall

selvisin tiistai-illasta hengissä. muttei siitä sen enempää.

halusin kirjoittaa siitä mikä mun tilanne on nyt. tänne muuton jälkeen oon ollu ehkä itsetuhoisempi kuin koskaan. mun toimintakyky on laskenut siitä mitä se oli ennen kuin muutin. makaan sängyssä suurimman osan päivästä ellei joku muu pakota mua tekemään jotain. en pysty olla hetkeäkään yksin ilman että haluaisin repiä suonet auki. tosin nytkään en ole yksin ja haluaisin silti niin tehdä.

mutta anyways. en oikein tule toimeen ihmisten kanssa. ohjaajat luulee etten halua tehdä yhteistyötä. mutta faktahan on se että oon niin helvetin huonossa kunnossa etten pysty mihinkään järkevään keskusteluun. en välillä saa sanaakaan suustani. mä luulin että tää avais mulle uusia mahdollisuuksia ja antais mulle toivoa. niin ei koskaan käynyt.

mä vihdoin myös tajusin ettei itsemurha oo ratkaisu (ainakaan vielä) joten mun täytyy keksiä jotain muuta. ja ehkä se ratkaisu olis muuttaa omaan kämppään. siinäkin on tosin hyviä ja huonoja puolia. mulle sanotaan etten pärjäis mutta ois kiva yrittää. tosin mun oman turvallisuuden ja hyvinvoinnin kannalta se ei ehkä ois se paras vaihtoehto enkä koskaan oo ees harkinnu vakavasti omaan asuntoon muuttamista. mutta nyt se tuntuis oikeelta ratkaisulta.

tai jos ihan rehellisiä ollaan: en haluais muuttaa täältä pois mutta täällä eläminen ei ihan tunnu onnistuvan.

joten mitä jos mä aloittaisin taas kaiken alusta?

miksi teen tämän?

koska:

en jaksa enää huolehtia mistään. en itsestäni, en muista.

en jaksa enää ottaa vastuuta asioista ja huolehtia että asiat tulee hoidettua.

en halua enää olla muille haitaksi. kaikki tuntuu vihaavan mua ja on varmasti helpotus päästä musta lopullisesti eroon.

musta ei ollut koskaan mihinkään. ei opiskelemaan, ei töihin, ei olemaan hyvä ystävä, tytär, sisko tai täti tai mikään muukaan. mua ei luotu onnelliseen elämään. mun parantumisprosessi ei onnistunut millään ja olin toivoton tapaus aina, kaikilla tavoilla.

en vaan yksinkertaisesti kestä tätä enää.

kiitos kaikille jotka ootte näiden vuosien aikana tukenut ja kuunnellut mua. ootte ikuisesti mulle rakkaita.

mun on nyt aika mennä.

<3

just let me fly away from here

maanantai-iltana verta suihkusi. haluaisin niin paljon tehdä saman uudestaan. en pysty olemaan ajattelematta sitä tilannetta. se oli samaan aikaan niin pelottavaa mutta myös niin tyydyttävää.

kerroin mun äidille tapahtuneesta ja se tais vähän suuttua. ei sillä, mulla on ihana äiti mutta se vaan reagoi kaikkeen hirmu vahvasti mikä on toki ymmärrettävää kun kyse on kuitenkin omasta lapsesta. mut silti, tuntuu että kaikki on taas mua vastaan. haluan vaan pois täältä ja mahdollisimman pian. tai en pelkästään halua, mun on pakko päättää elämäni itse ennenkuin tuhoan kaiken.

mulla ei ole mitään eikä ketään. antakaa mun jo mennä, mun ois vihdoin hyvä olla tuolla jossain. kukaan ei ees kaipais mua, joten mitä mä enää odotan? mun pitää keksiä joku suunnitelma ensin. mut ei huolta, pian kaikki on hyvin.

mä olen niin rikki että mä en ole olemassa. mä olen sisältä jo kuollut mutta sydän lyö...

...vielä.

pelkää en

tää kaikki satuttaa mua ihan liikaa. mun ois parasta vain lähteä ennenku tuhoon kaikki muutkin mun ympärillä...