yöhön pakenen

mut siirrettiin vuorokaudeks toiselle osastolle, kun tää missä oon nyt, on kiinni huomiseen asti. täällä tapahtuu paljon enemmän. pelottaa, mutta tiiän olevani turvassa. pääsen sitä paitsi aamulla päivälomalle kotiin, jes! perhe on ottanut kaiken hyvin vastaan. sisko sai just kuulla ihania uutisia. ihmiset osoittaa välittävänsä musta. kiitos heille, ja kaikille jotka ovat olleet tätäkin kautta yhteydessä! yksin en olisi selvinnyt tähän asti. <3

mutta... mä näen viiltoja. verisiä lakanoita. mut en omia. ja taas mua ahdistaa. käännän tänkin itteeni, tunnen epäonnistumista. miks mä en oo painanu terää ihooni pitkään aikaan? miks mä en oo saanu ikinä noin syviä? noita helvetin naarmuja vaan. mä haluan viiltää. mä teen sen kun saan mahdollisuuden.

saan kuulla valitusta kun en syö. mutta mähän syön. tiistaina aamupalan jälkeen illalla kuppi kaakaota. keskiviikkona purkki jugurttia. eilen toinen jugurttipurkki ja puolikas pizza. ja sen jälkeen ajattelin etten syö enää ikinä. ahdistus nousi pilviin. oonhan mä syöny, ja tuun syömään kotona, miks valitatte?

joko jompikumpi vaaka on rikki tai sitten mun paino OLI pudonnut. viimeks kun olin käynyt kotona, ja sairaalavaa'alla keskiviikkoaamuna. eroa melkeen viisi kiloa. ja mulla kilahti. tämähän onnistuu! tajusin et pystyn olemaan syömättä, ja syöminen ahdistaa niin ettei pahemmin tee mielikään syödä. tähän sujuu paremmin kuin koskaan ennen.

tajuan myös että mun kädessähän on mustelmia. wow, en olis uskonu että tollasesta olis tullu mitään jälkiä. ja mä hymyilen taas itsekseni.

tunnen että mä pidän sisälläni jotain. voimaa tai sielua. en mä tiedä, kuulostaa tyhmältä. se kuitenkin käskee ja vaatii mua tekemään ja sanomaan asioita (tässä tapauksessa mitä tahansa itsetuhoista) mutta kun olis apua saatavilla tai mun pitäis olla muiden kanssa, se kieltää. nyt käyttäydyt normaalisti ja olet iloinen. siksi mä pidän ajatukset sisälläni, paha olo kerääntyy ja sitten ollaanki jo fucked up.

en mä tiedä. mun hoito ei kuulemma etene tällä menolla. kaiken pitäis lähteä musta itestäni. miksei mulla sitten oo energiaa eikä motivaatiota? no tietty koska mut on tarkoitettu kuolemaan nuorena. mun elämäntarina on kirjoitettu lyhyeksi.

-------

rakkaat äiti ja isä, ehkä alkaa jo olla aika myöntää että mä en ole niin hyvässä kunnossa kuin te luulette. tiedän, että te rakastatte ja haluatte auttaa mua tän kanssa, mutta ehkä vois olla hyvä että mä oikeasti päästäisin kaiken pahan mun sisältä ensiks. musta tuntuu vieläkin että salailen jotain, en tiedä vaan et mitä.
mä rakastan teitä, mutta antakaa mulle aikaa parantua, jooko?

mä haluaisin päästä tästä yli, ihan oikeasti. mut tää tulee viemään niin paljon aikaa, vaivaa, rahaa, vastoinkäymisiä, pettymyksiä, kyyneleitä ja uusia haasteita, etten mä ole enää varma.

onko musta siihen?

mä yritän tsempata itteeni täällä, hyvää viikonloppua rakkaat <3

nää siivet ei jaksaneet kantaa

mä istun täällä lattialla, nojaan patteriin. se on lämmin. haluan kotiin. en ollu taaskaan varautunut. kyllä mä tän osasin arvata mutta en mä vielä tänään ois halunnut.

itkettää. en syö, enkä juo, voisin näännyttää itteni kuoliaaks. päätä särkee ja on heikko olo, mutta ihan sama. anteeks, kun petyitte muhun, en voi tälle mitään. haluan pois täältä.

toivottavasti tää kaikki on vaan pahaa unta. kohta mä herään, eikö niin? mä en suostu uskomaan. tää ei oo totta.

tai sitten on.

lyhyesti sanottuna siis; osastolla ollaan. pitäkää itsestänne huolta rakkaat <3

nyt yksi minuutti voi kaiken ihan täysin kadottaa

On paljon tasoja vielä meidän edessä
vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä
tää kaikki ei oo meidän käsissä

Tuhon kynsissä on, aikamme sieluton
mutta lupaan että huominen
on joskus monen vuoden takainen

Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää
on ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa
jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
ei muistojen päälle kultakerrosta saa
hymyile tai itket kuinka vaan
ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

mulla on uskomattoman paha olla. pelkään satuttavani muita. ihan oikeesti, ei sillä että mulla olisi mitään ajatuksia asiaan liittyen mut en vaan kykene ajattelemaan, mitä teen tai sanon. ainut ihminen jota saan satuttaa (...ja pitäis) olen minä itse. en kestäis sitä jos satuttaisin muita. pitäis siis laittaa vaan se terä laulamaan ennen kuin purkaan tätä kehenkään muuhun. mutta en mä jaksa. pelaaminenkaan ei oo enää niin lohduttavaa. enkä mä jaksa ees tappaa itteeni. laiska idiootti. tahdon vaan pois. mulle sanottiin yks päivä vitsillä että "tiiäks mikä näyttäis hyvältä sun päälläs? no kolme metriä multaa." oikeessa olet. ja tää ei ollut vitsi mulle. haluan kauas pois, mun isoisoäitien luokse. ei tarvis enää tehdä mitään. ajatella mitään. mua ei enää olis. kaikki jatkais vaan elämäänsä. mitään suurta ei olis tapahtunut.

ehkä nuo opettajatkin alkaa huomata. sulla on paljon rästitehtäviä. aiotko tehdä nämä? en. alkujaksosta sulla meni tosi hyvin, mitä on tapahtunut? onko kaikki hyvin? näytänkö mä siltä? ota nää tehtävät nyt ylös ja teet ne niin pääset kurssista läpi. et kai sä nollaa halua? haluan. ei kiinnosta. anteeksi että olen näin kylmä ja sydämetön.

en mä haluais tappaa itteni tän olon takia. tähän voi saada apua ja se voi helpottaa. mut mikään ei helpota siihen että mä oon näin paha ihminen. kaikki kuitenkin haluu mun kuolevan, vaikkei ne sitä sanoiskaan ääneen. vaikka ne väittäis muuta. voin tehdä sen palveluksen niille.

en enää halua kuolla.
mun täytyy kuolla.

what doesn't destroy you leaves you broken instead

oli pakko kertoa. jokin mun sisällä sanoi, että ei, et kerro. sun suunnitelmas menee pilalle. joo, niin meni. tyylikkäästi. oon säälittävä, mutta ei kai silläkään mitään väliä enää ole. annoin sanojen vaan tulla suusta ulos. en ees miettiny mitä sanoin. olo sentään helpotti, olin koko illan täynnä parantumisen iloa. tosin arvatkaa vaan oonko enää.

koulu ahdistaa niin paljon, etten meinaa saada unta. tai saan mä lopulta mutta se nukkumaan meneminen on inhottavaa. ei sen niin pitäis olla, nukkuminenhan on ihanaa? enkä mä jaksa laittautua. en meikkaa, en jaksa laittaa hiuksia. haluun olla näkymätön. ja sitten katoaisin täältä ilman että kukaan huomais, kukaan ei muistais mua. ihan kun mua ei olis koskaan ollutkaan. aikuiset haluaa tukea mua koulun kanssa, vaikkei ne tiedä miten koulussa oikeasti menee. mulla ei oo toivoakaan päästä mukaan, jollen tee tosissani töitä. en mä siihen pysty, anteeks. en halua jatkaa. mä lopetan tän koulun, sanoitte mitä tahansa.

tää sumu mun ympärillä ei tunnu lähtevän millään. haluun takaisin todellisuuteen, en jaksa elää niin etten tiedä, mitä tapahtuu. sanoinko mä oikeasti noin? näinkö mä unta? voinko herätä ja elää niin kuin normaalin 17-vuotiaan kuuluisi elää?

tunnen syyllisyyttä. oon aiheuttanut huolta monissa ihmisissä. niin moni haluaa auttaa. perhe, polin työntekijät, kuraattori. ja mä en suostu edes ottamaan apua vastaan. ja jos otan, tuntuu ettei se auta. ei kukaan voi auttaa mua. anteeks että olen taakka. ehkä mua ei vaan voida pelastaa.

tätä mä en voi enää uneksi muuttaa

koulussa oleminen ahdistaa mua päivä päivältä enemmän. muut haluais etten lopettais ja opettajat ei oo sanonu musta kuulemma mitään negatiivista. onko ne saatana sokeita vai mitä? älkää sanoko että oon oikealla alalla ja oon kykeneväinen tähän. ette usko sitä itsekään. kyllä mä sen itse tiedän millainen olen.

lähes kaikki fyysinen energia on kadoksissa. en jaksa nousta ylös tai aina edes syödä. se on mun tapauksessa aika huolestuttavaa, mutta ei se ruoka vaan mene alas samalla lailla kuin ennen. en jaksa ihmisiä. kaikki on mua parempia, ja mulle näytetään se myös. vihaan itteeni jo ihan tarpeeksi, ei tarvitse lisätä suolaa haavoihin, kiitos.

 

ihmiset haluaisi auttaa ja pitää mut elossa. miks mä en halua, missä on se motivaatio parempaan tulevaisuuteen? miksi mä eläisin kun ei tästä tuu mitään? mielummin kuolen kuin oon yhteiskunnan hylkiö, josta ei ole mihinkään. kyllä mä tiedän että en voi jäädä kotiin loppuiäkseni, mutta en pysty opiskelemaan. miksi en? no en vaan pysty. en tiedä. ahdistaa. joka sekunti.

ja ne lääkkeet. äiti löysi ne.
miksi mä vaan en voinut tehdä sitä?
tää kaikki vois olla ohi jo.

kerään rohkeutta vielä lisää.
mä pystyn siihen.
 

.

ei tänään sittenkään. en mä pysty.

oon loukussa tässä maailmassa. mulla ei ole pokkaa tappaa itteeni. enkä mä voi. mut vielä vähemmän mä voin elää.

missä mä olen ja kuka mä olen? mitä mä teen täällä? koska mä herään tästä painajaisesta? unta tää vaan on. vai onko?

mä teen sen vielä. en tänään mutta joku päivä.

ja ottakaa joku multa noi lääkkeet pois ennenkuin otan ne.

the night before death

vaikea uskoa että mä tosiaan oon tekemässä tätä. mutta mä olen. huomenna.

oon suunnitellut kaiken. melko tarkasti.

pelottaa. ja anteeksi kaikesta. älkää olko huolissanne, älkää tulko perässä.
because for me, everything's going to be alright.