tajusin just et mun unelmat ei voi toteutuu. ja vaik voiski, oisin liian nolo toteuttaakseni niitä.
joo nolasin jo itteni kerran meidän koulun satavuotisjuhlissa, ja niin tein myös tänään joulutoivekonsertissa. tällä kertaa en mokannu kerralla ja kunnolla vaan se koko esitys oli täyttä paskaa. ja vaan mun takia. en ees uskalla kuvitella mitä musta taas on puhuttu ja oon odottanu koko illan et joku tulis haukkumaan. eipä oo tullu, vielä.
muille oppilaille se esiintyminen ei oo niin iso juttu. en mä halua olla hyvä sen takii et perfektionismi mut kukaan ei vittu tajua. musiikki on ainut asia jota jaksaisin tehdä vuosia. se on mun ainut todellinen intohimo. se on pelastanu mut ja on tällä hetkelläkin mun ainoo toivo hyvästä tulevaisuudesta. mikään muu ala ei pahemmin kiinnosta mua. mut mä vaan en riitä. anteeks jos en oo syntyny sellaseks ku pitäis. en mä haluais olla tällanen saatana..
taas niitä hetkii ku haluisin vaa itkee mut se itku ei vaan tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti