kuulumisia...

...koska tässä on tapahtunut paljon. sekä hyvää että huonoa.

hyvää ainakin se, että sain apua ennenku tein itelleni mitään pahaa. torstaina 15. päivä menin koulusta suoraan poliklinikalle. olin jo aiemmilla kerroilla puhunut itsemurhasta joten se ei ollu mitenkään uutta mut mun avohoidonkontakti huolestui koska olin jotenki erilainen. kaiken lisäks viilsin edellisiltana mun käteen aika helvetin syvän haavan. pelästyin ihan tajuttomasti, verta oli mun käsissä ja jaloissa ja lattialla. nyt se on jo ihan hyvin parantunut, onneks. mut se ei tuottanu mielihyvää niinku piti, vaan mä pelästyin ihan aidosti.

no avohoidonkontakti soitti sitten mun isälle joka odotti alhaalla, että tulis käymään siellä, ja kertoi että nyt pitäis lähteä päivystykseen. no lähettiin sitten vanhempien kanssa, piti tosin käydä kotona ensin ja soitettiin kaikkialle ym kauheeta säätöä. no sitten päivystyksessä lääkäri kysy multa oisinko valmis lähtemään osastolle ja pystyisinkö lupaamaan etten tapa itteeni. vastasin täysin rehellisesti etten pysty.

no mitä siitä sitten seurasi, ambulanssilla osastolle. muistan tosta illasta aika lailla vaan sen et itkin päivystyksessä ja ambulanssissa ku hullu hetken aikaa, mut sitten illalla olinkin jo aika rauhallinen. en kauheesti osastoa ikävöiny mutta jäin silti vapaaehtoisesti hoitoon. nyt olen kotilomilla, ja uloskirjoitus pitäis olla perjantai 13. päivä syyskuuta. en sentään (toivottavasti) joudu olemaan neljää kuukautta niinku viimeks...

tänhetkisistä fiiliksistä voin sen verran sanoa, että tahtoisin vieläki erittäin paljon luovuttaa, mut taistelen mun perheen takia. ei, en itteni. mutta tiiän että mua rakastetaan. mä en saa jättää niitä.

varsinki ensimmäisten osastopäivien aikana olin tosi motivoitunut elämän- ja asenteenmuutokseen, mut se into on jo vähän laantunu... kyllä mulla silti on toivoa vähän. haluan uskoa ''parempaan huomiseen'' vaikka nyt kaikki tuntus mahdottomalta. uskon että tällä kaikella paskalla on tarkotus ja se tekee musta vahvemman, jos vaan en luovuta. se luovuttaminen on just se mikä estää kaikkea menemästä parempaan päin. se on ainut asia. ja mä mietin asioita joita ei pitäis, ihan oikeesti mietin miten teen muistiinpanoja, kirjotanko otsikot isoilla kirjaimilla vai en. järjettömiä asioita, eihä niis oo vittuukaa järkeä :D mut en voi niille mitään.

halusin vaan kertoa (itselleni hmmm) että hengissä ollaan ja hengissä pysytään. makaan vaikka loppuikäni sairaalassa vetäen vitusti lääkkeitä, mutta en kuole ennenku on pakko koska yolo. :D noei.

mut jonain päivänä vielä voin sanoa että ''mä selvisin kaikesta siitä paskasta'' ja olla ylpee etten luovuttanu.