miks tunnen et itsemurha ei ole vaihtoehto, vaan ratkaisu. pakollinen sellainen.
mulla ei oikeesti ole voimavaroja elämään. koulussa saan olla yksin koska mullahan on se et ku nään ihmisiä, ajattelen automaattisesti et ne ajattelee musta vaan negatiivisesti eikä haluais lähestyä mua millään lailla. mut se on mussa se vika. oon vaan niin vitun kamala ihminen. kukaan mun uudelta luokalta ei varmana haluais olla mun kanssa.
tänään kävi koulussa vähän huonosti. seitsemän tunnin pitkä, raskas ja mahdottomalta tuntuva koulupäivä. kaks ekaa tuntia oli köksää, ne mä jaksoin ihan hyvin. kaks seuraavaa tuntia yhteiskuntaoppia, alkoi jo vähän ahdistaa. itseasiassa aika paljonkin. vasta puolet päivästä ohi. seuraava tunti äikkää, ja voi härregyyd mitä tapahtui. sama ikävän tuttu tunne ku viime syksynä, en pystyny keskittymään tai ajatella. ja tehtäviä ois pitäny tehdä. enhän mä nyt mitää saanu aikaseks. istun vaan siinä ja tuijotan lattiaa. onko tällaset taas jotain psykoottisia oireita? onks ne tulossa takasin?
siinä vaiheessa alkoi olla jo niin huono olo et tajusin et piti tehdä jotain. ja niin teinkin, hain apua. kyllä, ihan itse. menin katsomaan oisko terkkari paikalla ja olihan se, tosin tänään oli poikkeuspäivä joten olin aika onnekas. kerroin terveydenhoitajalle mikä oli tilanne, vähän aikaa juteltiin ja sit menin lepohuoneeseen lopputunniks, makasin siinä sängyllä ja kuuntelin musiikkia. ja se oikeesti auttoi, mä jaksoin mennä seuraavalle tunnille, joka oliki sitte viimeinen. eikä ahdistanu enää oikeestaan yhtään.
tuntuu vaa siltä etten pärjää elämässä ja mun on pakko luovuttaa. vaikka en haluais. välillä tietysti haluisinkin. saan kyllä apuakin jos tarviin, mut haluunko sitäkään? ja voiko edes kukaan mua auttaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti