en ehkä sittenkään halua lopettaa tätä blogia... mun ehkä pitäisi mutta en vaan halua. pitää vaan miettiä jatkossa vähän mitä kirjoittelen. vielä kerran suuri anteeksipyyntö kaikille. mutta jos kuulumisista haluatte tietää niin tässä tulee.
kotiuduin maanantaina intervallijaksolta. pääsin kotiin vaikka olin päättänyt tappavani itseni tiistaina ja osastolla tiedettiin siitä. silti mua ei näköjään uskottu.
no, tiistaina otin tosiaan yliannostuksen, en kovin suurta mutta kuitenkin. menin heti sen jälkeen polille ja kerroin. lähdettiin omahoitajan kanssa terveyskeskukseen jossa olin hetken tarkkailussa. en suostunut lähtemään vapaaehtoisesti osastolle joten lääkäri teki m1-lähetteen. siitä sitten ambulanssilla osastolle. en muista loppupäivästä hirveän paljoa muuta kuin sen että illalla olin ihan sekaisin. sain aika paljon lääkettä ja päädyin vierailuhuoneen lattialle nukkumaan koska häiritsin mun huonekaveria käytökselläni. tiedän, aika säälittävää ja naurettavaa näin jälkikäteen ajateltuna, mutta ei sille enää mitään voi. tajusin sentään seuraavana päivänä pahoitella tapahtunutta.
mutta nyt. mä haluaisin unohtaa kaiken negatiivisen mun menneisyydestä, aloittaa puhtaalta pöydältä ja näyttää kaikille että mä pystyn tähän. näyttää että mä voin parantua. mutta mua ei uskota enää ja muhun ei luoteta. ymmärrän kyllä miksi mutta silti muhun sattuu. pääsin sairaalasta kotiin tänään ja äiti kysyi "mikäs ihmeparantuminen sulle tuli?" ja hän on muutenkin ollut tosi kireä tänään. olisi ilmeisesti halunnut että jään osastolle, ja huvittavinta tässä on se että ei mun olo enää tästä siellä olis parantunut, päinvastoin. kun se kriisitilanne on hoidettu osastolla, toivun paremmin kotona vaikkei sitä ehkä heti uskoisi. lupaan jatkossa yrittää täysillä selvitä kotona ja puhua mun tunteista ennen kuin teen mitään peruuttamatonta. sori vaan mutta en mäkään pysty pysymään hiljaa mun olosta ja tunteista. jos pidän ne mun sisällä mun olo pahenee entisestään. ja sitä tuskin kukaan haluaa, eikö niin?
tajusin tosiaan etten halua luopua mun blogista. tää on osa mua ja mun elämää. ja jos sisältö ei miellytä niin ei tarvitse lukea koska mä kirjoitan tätä lähinnä itseäni varten. kiitos paljon kuitenkin kaikille teille jotka pysytte matkassa mukana! <3 olette ihania.
niin... siinä on syynsä miksi ihmisten on vaikea luottaa suhun. mutta tiedätkö! sä voit osoittaa olevasi luottamuksen arvoinen. se vie varmasti aikaa, mutta on myös sen arvoista. ehkä voit yrittää kääntää sen kivun sisuksi? "näytän niille! mä pystyn!" - ja kuitenkin muistaen että se vie aikaa. tulee takapakkeja. ja vieläkin kuluu aikaa - ja ehkä vielä! mutta pikkuhiljaa :---)
VastaaPoistatunteita ei pidä musta todellakaan padota. ne purkautuu aina jotenkin, johonkin. ja usein hallitsemattomasti. hyvä siis että jatkat kirjoittamista! ja kun tosiaan kukaan ei pakota ketään tätä lukemaan. vaikka kukaan ei lukisikaan niin jos koet kirjoittamisen auttavan niin kirjoita! kirjoittamalla saa asioita usein jäsennettyä eri tavalla kuin pään sisällä - vähän kuin puhumallakin.
tsemppiä! ♡
mä aionkin vielä näyttää kaikille että musta todella on tähän. kiitos! <3
Poista