how long before i'm just a memory?

viillä
viillä
viillä
ole nyt niin kiltti

hyvä on, sä saat tahtosi läpi. silti mikään ei riitä sulle. en voi tehdä mitään tarpeeksi pahaa itelleni mistä ei henki lähtisi. ja toistan itelleni etten mä voikaan sellasta tehdä.

vaikka ilmeisesti pitäisi. kuolema tuntuu niin turvalliselta. nukkuisin vaan. silti joku mun päässä huutaa etten saa tehdä sitä. okei. mä elän. toistaiseksi.

mut tää olo. mulla on jatkuva henkinen paha olo, vaikka mieliala olisi korkealla, ahdistaa silti. tää ei ole normaalia ahdistusta. tää on samantapaista kuin mun ensimmäisellä osastojaksolla. ja voin sanoa, että se olo oli kamalinta mitä mulle ikinä on tapahtunut.

koulunkäynti, työnteko, itsestään huolehtiminenkin on mahdotonta. suuret elämänmuutokset on liikaa. tai no, pienetkin. en mä jaksa enää edes selittää. tää on niin toivotonta. en pysy kärryillä kaikesta mitä tapahtuu. mut se on täysin mun oma vika.

mä olen kuin tulipalo. kun kaikki alkoi, olis pitäny sillon jo puuttua tähän. se kasvaa, kun aika kuluu, tuhoten kaiken edetessään. mitä kauemmin odottaa, sitä vaikeampaa tilanne on saada tilanne hallintaan ja korjata tuhot. lopulta tämä huomataan ja apua hälytetään paikalle. pahimmasta vaaratilanteesta selvittiin, mutta jotain jää huomaamatta, hetken luultiin kaiken olevan hyvin kunnes liekit roihahtavat jälleen. kun erehdytään ja luotetaan siihen että tämä on ohi, on jo myöhäistä. pelkät rauniot on jäljellä, sitä ei saada enää ikinä entiselleen. kaikki jäljelle jäänyt poistetaan, puretaan pois. jäljelle jää vain tyhjää.

mua pelottaa mitä tulee tapahtumaan. toivon ettei kukaan kysyisi, pärjäänkö mä. en halua valehdella.

mä niin vihaan tuota ihmistä joka katsoo mua takaisin kun katson peiliin.

enkä mä jaksais edes satuttaa. oon liian väsynyt mihinkään.