mikä kerran on hajotettu, ei enää ikinä ole täysin ehjä

odotin salaa eläväni edes jouluun asti, kun ajattelin että saisin silloin ehkä jotain jota oon halunnut jo aika kauan. mutta sekin meni palasiksi tänään. mun sukulaisista (en ole varma kuka) pudotti mun kameran. ei se kokonaan hajonnut vielä ainakaan mutta en pysty uskomaan ettei se hajoaisi enempää, saati sitten kannattaako siihen mitään lisäosia ostaakaan. tiedän kuulostavani tosi lellityltä mutta kamera on mulle tärkee asia. ja ei se ite esine ehkä niinkään, kameroita saa aina uusia, vaan se henkinen kipu mikä siitä seurasi. jos oisin hajottanut esineen itse, ei siinä mitään. vaan kun sen teki joku muu, ja mulle sanotaan että se oli mun oma vika, kun jätin sen siihen. millä. vitun. perusteella? ihan oikeesti, oon todella herkillä muutenkin, ja kun sitten käy jotain tämäntapaista ja menetän hermot, mua haukutaan siitäkin. en osaa käyttäytyä kuulemma. anteeks, en osaa hillitä itseeni. lisää suolaa haavoihin vaan, kiitos.
niin paljon kun nuo väittääkin musta välittävänsä, ei ne osaa ymmärtää. ehkä me ollaan liian erilaisia. joo sori että en ole yhtä hyvä tytär kun noi kaksi muuta. niistä tuli kunnon ihmisiä, työkykyisiä ja kunnollisia, musta ei tullut. tuskinpa tämäkään on enää korjattavissa. ne haluaa kuitenkin musta eroon, oon varma siitä.

näemmä mun pitää valita, haluanko elää ja ilman tukiverkostoa. ei perhettä, täysin yksin. vai kuolla. en mä osaa päättää.

anteeksi myös jos joku tän luki. mun osalta tää päivä on vaan ollut niin syvältä, että mun on pakko purkautua. toivottavasti edes joku teistä olisi onnellinen tällä hetkellä.