en mä haluu uudestaan syömishäiriöön. mä muistan millasta tuskaa olo oli. nii levoton ja ahdistunu olo ettei paikallaa tahtonu pysyä. piti tehdä ne tuhat haarahyppyä, ja sit ku meinas pyörtyy nii oli hyvä. puoli tuntia päiväsalissa aina ruokailun jälkeen. pari säälittävää oksentamisyritystä. ateriaskippausta sillon tällön, kun kukaa ei nähny nii en laittanu voita leivän päälle. ateriasuunnitelmaan lisättiin kaikkee paskaa taas. jos paino nousee nii pitää kuolla. jos ei laske nii sillonki. ihanaa. ja mun syömishäiriö ei ees ollu paha.

kuten sanoin, en kaipaa tota. mut silti haluisin nii vitusti nähdä ku vaaka näyttää pienempää lukua joka kerta, kun jalat kaventuu ja kasvoista lähtee läskiä. kaksoisleuka häviää ja vatsamakkarat katoaa. haluan. ehkä se tapahtuu oikeasti. monta vuotta oon jo miettiny päivittäin et nyt mä sen alotan. mut en vaa saa itteeni niskasta kiinni.

mut tajusin kans etten pelkästää halua. mun on pakko. oon nii ällöttävä.

kuinka ihanaa ois kuulla ihmisiltä et wou, oot laihtunu. ainii mut eihä ketää kiinnosta. iha hyvä vaan.

on vaa pakko luvata ittellensä et nyt se tapahtuu. pakko ainaki yrittää. mun on pakko pystyä siihen. oon ennenkin onnistunu. ja niin nytkin.